Rouheinen saksanpähkinäleipä

Meillä on välillä leipäkausia. Leipähimon iskiessä päälle pyrin kuitenkin mieluiten leipomaan leivän itse- sillä konstilla tiedän tasan tarkkaan mitä leipään on laitettu ja millainen sen ravintosisältö on. Koska leivällä saatetaan korvata ateria, taikinaan on yleensä parasta yrittää tunkea mahdollisimman paljon jotakin ravitsemuksellisesti rikkaampaa tavaraa. Nämä niin kutsutut karppi-leiväkkeet ovat yksi ääripää hiilihydraattitietoisesta leipuroinnista, mutta oikeaa leipää ne eivät makunsa ja koostumuksensa puolesta kunnolla vastaa. Seuraava hiilihydraattitietoinen, mutta silti ihan tavallinen ja "oikea" leipä onnistui sen verran hyvin, että resepti kannattaa kirjata ylös:

taatusti lisäaineetonta.

Saksanpähkinäleipä
(kaksi limppua)

6 dl vettä
50 g hiivaa
2 tl suolaa
1 rkl hunajaa
40 g vehnärouhetta
40 g ruisrouhetta
20 g pellavansiemeniä
20 g kuorimattomia seesaminsiemeniä
20 g auringonkukansiemeniä
100 g saksanpähkinöitä rouhittuna
250 g erikoisvehnäjauhoja
20 g vehnägluteenijauhoa
550 g täysjyväspelttijauhoa
1 dl saksanpähkinäöljyä

kohonnut taikina kipattu kulhosta pöydälle: saa siis olla näin tahmaista!

Sekoita hiiva veteen (ei tarvitse olla lämmintä), lisää sekaan myös hunaja, vehnä- ja ruisrouhe. Anna rouheiden pehmetä ja hiivan herätä parikymmentä minuuttia. Lisää sitten liemeen kaikki loput ainekset paitsei öljy. Vaivaa pitkään ja hartaasti, kunnes taikinassa on kunnollinen sitko, tähän taisi mennä koneella pienellä nopeudella kymmenisen minuuttia. Lisää vielä öljy ja jatka vaivaamista vielä hetki. Taikinan ei sitten tosiaan kuulu olla yhtä sileää kuin jonkun vehnähuttupullataikinan, se saa jäädä vähän tahmaiseksi- jos jauhoja yrittää änkeä yhtään tuota määrää enempää, lopputulos on kivikova käntty. Hiivan määrä on myös tarkoituksella aika iso- tuo määrä pähkinöitä ja siemeniä kun tuppaa tekemään taikinan nousemisesta hiukkasen haastavamman.

ennen kohottamista - päälle voi ripsiä vähän jauhojakin

Anna valmiin taikinan kohota tunnin verran. Jaa taikina kahtia, vaivaa turhat ilmakuplat poies ja muotoile kahdeksi limpuksi. Viillä limppuihin muutama viilto ja anna kohota ainakin puoli tuntia. Paistoin limput kiertoilmauunissa (kahdella pellillä) siten, että uunin pohjalla oli laakeassa astiassa pari senttiä kiehuvan kuumaa vettä ja uuni oli ensimmäiset 15 min 200 asteinen. Sitten laskin lämpötilan 180 asteeseen ja paistoin leipiä vielä suunnilleen kolme varttia. (Kun leivän pohja koputtaessa kumisee hauskasti, leipä on kypsää.) En tiedä onko tuo uunin pohjalle asetettu vesiastia pinnan rapeuden salaisuus, mutta mukavan rapsakoita leivistä joka tapauksessa tuli. Testasin joskus vesikippohommaa yhdellä suuremmalla patonkierällä- ne patongit jotka paistoin kiertoilmassa kiehuvan kuuman veden kanssa, olivat selkeästi rapeampia- ilman kiertoilmatoimintoa vesikippo oli täysin turha, samoin silloin, jos vesi ei uuniin laitettaessa ollut kiehuvaa. Mene ja tiedä näistä sitten, luultavasti vaikutusta on myös osuuko hyvä tuuri vai ei..

sopivasti sattumia ja silti mainion pehmeää leipää

Keltainen palsternakka-valkopapukeitto

Minulle on välillä kettuiltu melkoisella hartaudella aihetta "mikset sä koskaan postaa blogiin kotiruokia? ihan ko teillä ei muka syötäis koskaan pottuja ja kastiketta ja makaroonilaatikkoa". Mutta kun ei oikeasti syödä! Kenties koska opettelin aikuistumista ja oman talouden pyörittämistä aikanaan kasvissyöjänä, arkiruokani ovat edelleen erinäköisiä kasvissörsseleitä. Kotiruokaa ei siis tehdä periaatteella "ostetaan puoli kiloa jauhelihaa tai marinoitua broilerimössöä ja säkillinen perunoita", vaan "ostetaan kauden kasviksia ja vihanneksia ja katsotaan sitten kuivakaapista jotain kasvisproteiinia". Ei se ole sen monimutkaisempaa tai yhtään enemmän aikaa vievää. Ja jos maustekaapista löytyy muutakin kuin suolaa ja pippuria, samoista kasvispöperöistä saa ties kuinka monta makumaailmaltaan täysin erilaista viritystä. (Toimisi muuten myös sen iänikuisen makaroonilaatikonkin kanssa..)

nopsaa arkisoppaa

Seuraava erinomaisen nopeasti ja vaivattomasti valmistuva keitto on mainio esimerkki arkiruoasta, jonka ei tarvitse olla tylsää. Jääkaapista löytyi valtava palsternakka. Kuivakaapista tölkki kookoskermaa ja pakastimesta pussukka joskus aiemmin keitettyjä valkopapuja. Viikonlopun jäljiltä jääkaappiin oli myös jäänyt avonainen viinikarahvi, jonka pohjalla väljähtyi surullinen tilkka valkoviiniä- eihän sellaista kannata viemäriinkään kaataa, jos sen voi vielä ennen täydellistä etikoitumista käyttää ruoanlaitossa!

Palsternakka-valkopapukeitto
(neljälle)

1 keltasipuli
500 g palsternakkoja
400 g käyttövalmiita valkopapuja (tölkistä tai itse liotettuna ja keitettynä)
1 rkl rypsiöljyä
1 1/2 tl mustia sinapinsiemeniä (tavallisetkin käy, käytä vähemmän)
1 1/2 tl juustokuminaa eli jeeraa
1 1/2 tl kurkumaa
1 tl jauhettua korianteria
7 dl vettä
2 dl kookoskermaa
1 dl valkoviiniä (tai esim. pari ruokalusikallista sitruunamehua tai valkoviinietikkaa)

Hienonna sipuli ja kuullota sitä sinapinsiementen kanssa kattilan pohjalla rypsiöljyssä kunnes sinapinsiemenet alkavat hauskasti pomppia ja poksahdella. Lisää muut mausteet ja paista vielä puoli minuuttia. Kippaa kattilaan vesi ja pilkotut palsternakat. Keitä kunnes palsternakka on pehmeää, lisää pavut, kookoskerma ja valkoviini ja jatka keittelyä kunnes pavut ovat läpikotaisin kuumia. Soseuta soppa sileäksi, tai jätä soseuttamatta. (Jos erehdyn tekemään soseuttamatonta keittoa, käy aina, ihan poikkeuksetta, sillä lailla, että nälkäinen puoliso kauhoo lautaselleen kaikki sattumat ja minulle jää kattilaan pelkät liemet..) Hykertele tyytyväisyydestä höpsön keltaiselle keitolle ja ihmettele miten karviaismarjasoseelta näyttävä soppa voi maistuakin niin makean mausteiselle. (Punainen chili sopii muuten tähän soppaan paremmin kuin hyvin, se kannattaa lisätä keitokseen jo tuossa palsternakkojen kanssa.)

Makeutusaineeton porkkanaleivos

Blogin "viikkogallup" ohjasi tällä kertaa kokeellisen kotikeittiön askartelemaan vähähiilihydraattisen leivonnaisen parissa:

Itse tehdyt makkarat 17 ääntä (34%)
Vegaaninen täytekakku 4 ääntä (8%)
Vähähiilarinen leivonnainen 19 ääntä (38%)
Oluinen kasvisruoka 10 ääntä (20%)

Olen yrittänyt "karpintaa" melko monenlaisia leivonnaisia, enemmän ja vähemmän pätevillä lopputuloksilla. Näkökulmani makeiden leivonnaisten karpintamiseen on lähinnä uteliaisuus ja kokeilunhalu. Näkisin, että jos makeita leipomuksia ei muutenkaan ihan joka päivä syö, harvemmat herkkuhetket saavat sisältää ihan vapaasti niitä höttöhiilareita: pulla pullana. Useasti leivonnaisten (s)karpintamiseksi riittää jo se, että pienen osan vehnäjauhoista vaihtaa mantelijauhoihin ja loppuosan täysjyväisiin jauhoihin, ja pienen osan sokerista jättää pois. (Tykkään myös käyttää voin sijaan kylmäpuristettuja kasviöljyjä.) Toisinaan ääripäillä on kuitenkin hauska leikitellä, erityisesti silloin, jos niitä makeita leivonnaisia aikoo syödä päivittäin.

ei oo sokeria, ei oo jauhoja. vain porkkanan oma makeus. ja löytyy oikeaa voita ja kermaa.

Käytännössä minkä tahansa leivonnaisen karpintaminen onnistuu kaikkein helpoimmin korvaamalla jauhot mantelijauholla tai muulla vastaavalla hiilihydraattitietoisemmalla tavaralla (leseet, muut pähkinät ja siemenet jne) ja sokerin vähähiilihydraattisella makeutusaineella kuten stevialla. Kuohkeutta ja/tai sitkoa vehnäjauhottomiin leivoksiin saa puolestaan viriteltyä ksantaanin ja/tai psylliumin avulla, aivan kuten toimitaan gluteenittomassakin leipuroinnissa. Minulle sokerin korvaaminen on kuitenkin se vähähiilihydraattisen leivonnan suurin kompastuskivi: suhtaudun hyvin epäluuloisesti erinäköisiin makeutusaineisiin, ja käytänkin yleensä aina makeuttajana hunajaa, ruokosokeria tai muscovado-sokeria. (Ne kaksi muuta makeutusainetta jotka koen sokerin tapaan "turvallisiksi" käyttää, olisivat xylitol ja stevia: ensimmäinen on aivan törkeän kallista, ja jälkimmäinen maistuu mielestäni omituiselle. Ja molempia löytyykin vain erikoisliikkeistä..)

Päätinkin asettaa tämän vähähiilihydraattisen leipomisprojektin haasteeksi makeutusaineen totaalisen käyttökiellon. Leivonnaiseni ei siis tulisi sisältämään sokeria/hunajaa/siirappia tai mitään muutakaan makeutusainetta. Tämän lisäksi höttöhiilareiden määrä pitäisi muutenkin minimoida. Ja koska olen jo askarrellut erinäisiä suklaisia vhh-leivoksia, päätin kieltää itseltäni myös suklaan. Hah. Melko fiksua. Mitäs pirua sitä sitten jää jäljelle? Mistä ihmeestä siihen leivonnaiseen voisi saada sitä makeutta?
 
Lähdin liikenteeseen niistä raaka-aineista, joita tulisin joka tapauksessa käyttämään: manteleita ja voita. Mantelit maistuvat minun suuhuni makeimmilta paahdettuna, ja voi saa hieman normaalia makeamman aromin suolattomasta voista kirkastamalla. Makealta maistuu myös kerma, jota niinikään halusin leivonnaiseeni lykätä. Mielessäni kummitteli myös aivan käsittämättömän herkulliselta maistuva intialainen porkkanahalva, jonka raaka-ainelistalta löytyy manteleiden ja kirkastetun voin lisäksi porkkanoita. (Resepti löytyy tuolta alimmaisesta kuvasta tihrustamalla.) Näin ollen päätin kokeilla riittäisikö pienten makeiden porkkanoiden, paahdettujen mateleiden, kirkastetun voin ja kerman oma luontainen makeus makeaksi leivokseksi. No, kuinkas sitten kävi? Ei ollenkaan toivotonta, joskaan ei "aivan" täydellistä:

kannattaa valita vähän isompi kattila..

Porkkanahalvaleivos
(12 kpl)

1 kg porkkanoita (punnittu kuorineen)
5 dl kuohukermaa
2 dl vettä
1,5 tl kardemummaa
100 g mantelilastuja
100 g suolaamatonta voita
2 kananmunaa
80 g mantelijauhetta
1 tl psylliumia

Kuori ja raasta porkkanat ja laita raaste kattilaan veden, kerman ja kardemumman kanssa. Kiehauta, ja keittele hiljalleen miedolla lämmöllä, silloin tällöin sekoitellen, niin kauan, kunnes lähestulkoon kaikki neste on häipynyt (tässä kestää reilu tunti). Sillä välillä kun porkkanamössö hautuu, kirkasta voi: sulata voi kattilassa ja hauduta sitä miedolla lämmöllä puolisen tuntia. Tänä aikana voista haihtuu nestettä ja sen pinnalle nousee vaahtoa. Kuori vaahto pois ja kaada kirkas voi kattilasta varovasti puhtaaseen astiaan siten, että kattilan pohjalle kertynyt valkoinen sakkakin jää kattilaan pois heitettäväksi. Porkkanoiden keittelyn aikana paahdetaan myös mantelilastut: paahda mantelilastuja 200 asteisessa uunissa jokunen minuutti, tai kunnes mantelilastut ovat paahtuneet mukavan vaalean ruskeiksi.

tuhtia tavaraa

Kun porkkanoiden keittely alkaa olla finaalissa (eli melkolailla kaikki neste on haihtunut) kaada kirkastettu voi kattilaan porkkanoiden seuraksi ja keittele hieman kovemmalla lämmöllä, koko ajan sekoitellen, niin kauan, kunnes porkkanat alkavat hieman ruskistua. Nosta kattila pois liedeltä ja sekoita porkkanamössön joukkoon paahdetut mantelit. Maista! Kylläpäs vaan maistuu makealta! Ja ihan ilman makeutusaineita!! (Ja jos tässä vaiheessa toteat, ettei makeutta ole makuusi tarpeeksi, huijaa vähän ja hujauta kattilaan jotain haluamaasi makeutusta.) Lisää porkkanamössöön vielä mantelijauhot ja psyllium. Vispaa kananmunia sen verran, että keltuaiset ja valkuaiset ovat kunnolla sekaisin, ja sekoita nekin lämpimään porkkanamassaan. Jaa massa silikonisiin muffinivuokiin (ei tarvitse jättää kohoamisvaraa) ja paista 200 asteessa noin 20 minuuttia. Jos haluat leipomusten pysyvän koossa, anna jäähtyä vuoassa, mieluiten jääkaapissa, ainakin puoli vuorokautta. Jos koossapysymisellä ei ole niin väliä, leivonnaiset maistuvat oikein hyviltä eräänlaisina "vanukkaina" lusikalla syötynä vielä lämpöisenä.

superhyvä porkkanahalvan resepti "Löytöretki Intian keittiöihin" -keittokirjasta

Ja miltäs nämä nyt sitten maistuivat? Näkisin että projekti onnistui siinä mielessä, että ennen kananmunien lisäämistä lämmin porkkana-mantelimassa oli oikeasti älyttömän hyvää ja mukavan makeaa! Kylminä muffineina porkkanahomma maistui myös ihan hyvälle teen kanssa: maku ja koostumus muistutti melkolailla porkkanakakkua, josta jauhot ja sokerit ovat unohtuneet. (Jopa puoliso söi näitä mukisematta, tosin varovaisen "mitä nämä ovat" tiedustelun jälkeen..) Varsin kelvollista arki-kahvileipää siis, mutten kyllä lähtisi tarjoamaan näitä makeina herkkuhetkileivonnaisina kellekään muulle kuin hiukkasen vannoutuneemmille karppaajille.. Pienellä makeutusainelisällä ja makeutetulla voi-smetana-kuorrutteella leivoksista sen sijaan saisi jatkojalostettua varsin maukkaan vhh-porkkanakakun!

Koftat tomaatti-jogurttikastikkeella

Tiedättehän, että näin sadonkorjuuherkkujen kulta-aikaan on myös kotimaisen karitsan sesonki! Etenkin nyt, kun sieniä sun muita herkkuja tulvii ovista ja ikkunoista (kiitokset vaan ystäville eräästäkin myöhäisillan sienitoimituksesta), tuppaa helposti unohtumaan, että pääsiäisenä on jo aika toivotonta löytää kotimaista lammasta ruokapöytään. Kiitokset Seppälän tilalle Jämsään, meidän pääsiäisemme on jo nyt turvattu! Ja oli pääsiäinen tai ei, kyllähän se vaan niin on, että supisuomalainen karitsa maistuu aivan käsittämättömän paljon herkullisemmalle uus-seelantilaisiin serkkuihinsa verrattuna. Hiukkasen aktiivisuutta kotimaisen karitsan lihan hankinta toki vaatii, sillä useimmiten liha myydään suoraan tuottajilta kuluttajille. Lähiruokaa parhaimmillaan siis! (toim.huom. Seppälän tilalta ei vielä löydy nettisivuja, joten yhteystietoja voi kysellä allekirjoittaneelta)

itämaiden eksotiikka kohtaa kotimaisen karitsan

Kokonaisesta karitsasta riittää toki syötävää pitkin vuotta. Ensimmäiset maistiaiset pakastimeen päätyneestä päkäpäästä otettiin jauhelihan muodossa intialaisittain. Sillä jos joku makumaailma on kuin tehty lampaan lihalle, nimenomaan intialaiset lämpimät mausteet! Kaneli, juustokumina, kardemumma, neilikka, inkivääri, korianteri.. mmm.. Ylivoimaisesti paras löytämäni lihapullaresepti on turkkilaisten karitsanlihapullien, jossa niinikään on käytetty kanelia. Seuraava, kirjasta "Löytöretki Intian keittiöhin" (H.F. Ullmann), löytynyt lihapullaruoka maistui myös erittäin mainiolle, etenkin jos sattuu tykkäämään tomaatista:

huomaa kardemumman palot kello yhden paikkeilla

Koftat tomaatti-jogurttikastikkeessa
(4 annosta)

1 sipuli
500 g lampaan jauhelihaa
2 cm:n pala tuoretta inkivääriä raastettuna
2 valkosipulinkynttä silputtuina
2 vihreää chiliä ilman siemeniä silputtuina
1/2 tl suolaa
1 kananmuna

2 tl korianterin siemeniä
2 tl juustokuminan (jeeran) siemeniä
3 rkl öljyä
10 cm pituinen kanelitanko
6 neilikkaa
6 kardemumman palkoa
1 sipuli silputtuna
1/2 tl jauhettua kurkumaa
1 tl paprikajauhetta
1 tl garam masalaa
1/2 tl suolaa
200 g tomaattimurskaa (käytin 400 g)
1 3/4 dl paksua maustamatonta jogurttia (käytin turkkilaista)

Raasta sipuli, laita raaste siivilään ja painele sitä lusikalla niin, että mahdollisimman paljon nestettä valuu pois sipulista. Sekoita valutettu sipuli jauhelihan, inkiväärin, valkosipulin, chilin, suolan ja kananmunan kanssa. Jaa taikina 20 annokseen ja muotoile niistä palloja. Peitä muovikelmulla ja laita jääkaappiin 2 tunniksi. Vaihtoehtoisesti koftat voi laittaa pakastimeen kastikkeen teon ajaksi, jotta niistä tulee riittävän kiinteitä pysymään kasassa keittämisen ajan.

tämä setti vaatii muuten jo aika ison pannun..

Kuumenna pieni paistinpannu miedolla lämmöllä ja paahda kuivalla pannulla korianterin siemeniä, kunnes niistä nousee voimakas tuoksu. Kaada ne pois pannulta ja paahda juustokuminan siemenet samalla tavalla. Jauha paahdetut mausteet maustemyllyssä tai huhmareessa. (Käytin valmiiksi jauhettua korianteria ja jeeraa joita paahdoin nopeasti kuumalla pannulla.) Kuumenna öljy paksupohjaisessa (suuressa) paistinpannussa miedolla lämmöllä. Paista siinä sipulia, kanelitankoa, neilikoita ja kardemumman palkoja, kunnes sipuli on kullanväristä. Lisää jauhetut mausteet sekä suola, ja paista puoli minuuttia. Sekoita joukkoon tomaatti, nosta sen jälkeen pannu pois liedeltä ja sekoita ruokaan jogurtti hitaasti. Laita pannu takaisin liedelle, nostele lihapullat kastikkeeseen ja kuumenna kiehuvaksi. Hauduta hyvin miedolla lämmöllä ilman kantta tunnin ajan. Ravistele tarvittaessa pannua ajoittain, jotta koftat eivät tartu pohjaan. Jos kastike meinaa kuivua, lisää 1 1/4 dl vettä ja jatka hauduttamista. (Minulle ei kuivunut, sillä käytin tomaattia tuplamäärän..) Poista kokonaiset mausteet ennen tarjoamista ja koristele ruoka korianterin lehdillä. (Oli muuten pikkuisen haastavaa kaivaa kardemumman palot pois kastikkeesta- liekö Intiassa käytetyt palot jotenkin isompia kuin nämä meillä myytävät..)

lisäkkeeksi käyvät höyrytetyt kasvikset, kukkis"riisi" tms

"Maistuu joululle", totesi puoliso. Itse nautin erityisesti hauskoista kontrasteista: lihapullia puraistesssa suuhun tulvahti chilin mukava polte, soossista puolestaan löytyi jogurtin pehmeää viileyttä ja ihanien "joulumausteiden" lempeää lämpöä. Vielä kun jostain kaupasta löytyisi kokonaisia juustokuminan siemeniä- valmiiksi jauhetuissa mausteissa kun tuppaa olemaan hieman vähempi aromeita kuin noissa kokonaisissa..

Punajuuriterriini ja suppilovahverohillo

Ooh, olen ekstaasissa! Vaikka epäilinkin, ettei näin upeista sesongin herkuista voi syntyä mitään kovin vastenmielistä, lopputuloksen viehkeä maku, huulia hivelevä pehmeys ja annoksen kauneuskin pääsivät silti yllättämään. Oi oi oi! (Ja vielä kerran! Oi!) Suurkiitos seuraavasta virityksestä kuuluu oikeastaan Ankerias Vipuselle, jonka mainion ohjeen inspiroimana lähdin parantelemaan aiemmin askartelemaani "mangoldikäärylettä". Lopputuloksena syntyi suloinen kylmä alkuruoka, joka maistuu niin syksylle kun nyt syksy vaan voi maistua. Hupsun pinkki punajuuriterriini saa vastaväriä ja -makua lehtikaalista tai lehtimangoldista, ja sen makeahkon raikasta makua täydentää happaman makea, metsästä noudetuista pikkuruisista suppilovahveroista keitetty hillo. Ja vaikken nyt voikaan ottaa tästä ihanuudesta täyttä kunniaa itselleni, osallistun sillä siitäkin huolimatta syyskuun kekri- teemaiseen ruokahaasteeseen- hyvä pitää ehdottomasti laittaa kiertämään!

unelmanpehmoista punajuurta, luonteikasta lehtikaalta ja suloisia suppilovahveroita

Punajuuriterriini

(n. 1l vuokaan)

1 kg punajuuria
n. 150 g lehtikaalta/ lehgimangoldia/ pinaattia/ savoijinkaalta
80 g paahdettuja cashew-pähkinöitä (suolattomia!)
2 salottisipulia
1 rkl rypsiöljyä
1 rkl balsamietikkaa
1 rkl fariinisokeria
120 g smetanaa
2 tl suolaa
2 tl mustapippuria
2 rkl hunajaa
2 rkl tuoreen timjamin lehtiä
3 rkl sitruunamehua
5 liivatelehteä

Aloita leikkaamalla lehtikaalin/ lehtimangoldin tms. kaalinlehtien paksut lehtiruodit kokonaan pois, tai sitten fileiointiveitsellä hieman ohuemmiksi. Keitä lehtikaalin lehtiä suolalla maustetussa vedessä 10-15 min, tai kunnes lehtiruoditkin ovat pehmentyneet. (Lehtimangoldille riittää huomattavasti vähempi aika, savoijinkaalille myös.) Kippaa ryöpätyt lehdet siivilään ja huuhtaise ne nopeasti kylmällä vedellä, jotta kypsyminen pysähtyy. Vuoraa sitten tuorekelmulla vuorattu terriinivuoka (tai leipävuoka tai mikä tahansa astia/ annosvuoat) ryöpätyillä lehtikaalin/mangoldin/savoijinkaalin lehdillä.

loisteputki valaisee timjamille lähes sädekehän..

Kypsennä pestyt punajuuret höyrykattilassa aivan läpikypsiksi (isoilla punajuurilla voi kestää toista tuntia). Kun sormet kärsivät kuumuutta, nylje kypsistä punajuurista kuoret pois (ohuen ohut kuori lähtee irti ihan vain sormilla työntelemällä, veitsellä tarvitsee lähinnä avittaa naatin kanssa). Hienonna paahdetut cashew-pähkinät hienoksi jauhoksi- tähän käy kahvimylly tai kunnollinen teholeikkuri, jos sopivaa konetta ei löydy, sen kuin hienonnat puukolla mahd. pieniksi ja nuijit muruset lihanuijalla kestävän muovipussin sisällä vielä hienommaksi jauhoksi. Freesaa hienonnetut salottisipulit rypsiöljyssä läpikuultaviksi, lisää sitten sipulien sekaan fariinisokeri ja balsamietikka ja kypsennä muutama minuutti, tai kunnes sipuli on kivasti karamellisoitunut. Kippaa sitten tehosekoittimeen/ blenderiin/ kutteriin kuoritut punajuuret, hienonnetut cashew-pähkinät, karamellisoitu sipuli, smetana ja loput mausteet ja aja seos mahdollisimman sileäksi soseeksi. Tässä vaiheessa maista seosta! Seoksen kuuluu olla "hieman liian vahvasti maustettu", sillä liivatteet tuppaavat "imemään" makua itseensä.

tämmöinen pötkylä siitä tulee

Liota liivatelehtiä kylmässä vedessä viitisen minuuttia, kuumenna sitruunamehu kiehuvan kuumaksi ja sekoita kuivahkoiksi puristellut liivatelehdet siihen. (Jos liivatteet eivät meinaa sulaa kokonaan, sen kuin vain kuumennat liivateseosta uudelleen vaikka mikrossa.) Sekoita liivateseos nopeasti punajuurimassaan ja kaada massa lehtikaalin/lehtimangoldin tms. lehdillä vuorattuun terriini-vuokaan. Päällystä näkyviin jäävä punajuurimassakin vielä lehtikaalin/lehtimangoldin lehdillä ja päällystä terriini vielä tuorekelmulla. Nosta jääkaappiin hyytymään vähintään neljäksi tunniksi, mielellään yön yli. Kumoa varovasti ja leikkaa terriinistä viipaleita. Nautiskele valmis terriini kylmänä suppilovahveroista keitellyn hillon kanssa.

lehtikaali on hankala saada tasaiseksi vuoraukseksi mangoldiin verrattuna

Suppilovahverohillo
(pari keskikokoista hillopurkillista, idea vohkittu Dansukkerilta)

2 litraa (n.500 g) putsattuja suppilovahveroita
1 keltasipuli (n. 140 g)
2 dl vettä
1 1/2 dl tummaa balsamietikkaa
muutama reilu timjamin oksa
5 mustapippuria
5 katajanmarjaa
2 maustepippuria
1 pieni laakerinlehti
1 tl suolaa
1 1/2 dl hillosokeria

yllätys hillopurkissa

Kiehauta vesi, balsamietikka ja mausteet. Mausteet on mukava saada pois hillosta ennen sen purkittamista, joten pippurit ja katajanmarjat kannattaa laittaa teesiivilään (laakerinlehden ja timjaminoksat saa noukittua lusikallakin). Lisää liemeen sienet (isoimmat kannattaa pilkkoa) ja hienonnettu sipuli. Keittele 20 minuuttia kannen alla. Nostele tässä vaiheessa mausteet pois kattilasta. Lisää viimeiseksi hillosokeri ja keitä vielä kymmenen minuuttia. Purkita hillo kuumennettuihin lasipurkkeihin, korkita ja laita viileään (hillopurkkien käsittelystä ohjetta täällä). Hillo on upean makuista punajuuriterriinin lisäksi myös erinäköisten liharuokien kanssa, tai vaikkapa sienipiiraan kaveriksi.

PS. Jos askartelu ei innosta, punajuuriterriinin voi oikein hyvin tehdä ilman "kaalinlehtivuorausta" ihan pelkäksi suoraan annoskupeista lusikoitavaksi mousseksi. Hyvää on!

Vähähiilihydraattinen pasta

Kokeellisessa kotikeittiössä saattoi pärähtää pari kirosanaa kun tajusin tuon sivun oikeassa yläkulmassa olleen "yllyttäkää hullua"-tyyppisen lukijagallupin päättyyneen ao tilanteeseen:

Sianpääsylttty 11 ääntä (28%)

Vähähiilarinen pasta 15 ääntä (39%)

Olut-jälkiruoka 7 ääntä (18%)

Vegaaninen suolapala 5 ääntä (13%)

No, mitäs läksin. Ehkä kuitenkin pääsisin pastan karpintamisen kanssa helpommalla kuin tuon sianpään..

(s)karppia pastaa olkaatten hyvät!

Ensiksi on kerrottava, etten ole mikään pastan ylin ystävä. Tykkään syödä vehnähuttuni mieluummin leivonnaisten tai leivän muodossa, ja pastan syöminen tuppaa humpsauttamaan sellaisen ilkeän migreenille herkistävän sokerihumalan. Jos pastaa syön, valitsen yleensä sen täysjyvävaihtoehdon. En myöskään erityisemmin arvosta pastaa lisukkeena, vaan koen, että jos pastaa syödään, sen pitäisi olla itseoikeutettua pääruokaa. (Mainittakoon myös, että tykkään useimmiten syödä pastani ällö-suomalaiseen tapaan ylikypsän lötköksi keitettynä- jotenkin mössöpasta on paljon mukavampaa syötävää kuin oikeaoppisesti al-denteksi keitetty kivan purutuntuman omaava pasta.)

Mistä ihmeestä vähähiilihydraattista pastaa sitten pitäisi lähteä kehittelemään? Yleensä olen mieltänyt karppaajan pastaksi lähinnä pastan ulkonäköä muistuttavat kesäkurpitsa-, porkkana- tms. "tagliatellet". Edellä mainittujen "mukapastojen" ongelma on siinä, etteivät ne maistu pastalta, eivätkä myöskään tarraa kastiketta itseensä kuten oikea pasta. Pasta on mielestäni pastaa vain sillon, jos sen valmistamiseen on käytetty vehnää. Asetin siis tavoitteeksi tehdä vähähiilihydraattista pastaa vehnästä. Seuraava ongelma oli luonnollisesti määritellä tuo vähähiilihydraattisus.  

vain mantelijauho puuttuu kuvasta

Päädyin täysin omavaltaisesti määrittelemään, että makroravintoainesisällöltään pastassa saisi olla alle 10E% (energiaprosenttia) hiilihydraatteja, tai, että sadassa grammassa pastaa hiilihydraatteja olisi alle 10g. Luvut ovat siis ihan omasta hatustani heitettyjä, lähtökohtana karkeahko yleistys siitä, että ketoosiin tähtäävässä karppauksessa pyritään syömään  hiilihydraatteja alle 20g/päivä, joka tarkoittaisi jotakuinkin sitä, että kaikesta saadusta energiasta hiilihydraateista tulisi alle 5E%.Valmistamaani vhh-pastaa ei siis olisi suunniteltukaan ketoosiin tähtäävään karppaukseen, vaan johonkin ala-/hyväkarppaukseen, jossa hiilihydraattien päivittäinen saanti on 60-100g luokkaa, eli jotakin 10E%-30E%. (Lue lisää aiheesta Karppaus.infon ateriamatriisista, tai laskeskele makroja Karppaus.infon laskutikun avulla.) ("Vähähiilihydraattisen" määrittelemisen problematiikasta löytyy asiantuntevaa pohdintaa Pronutritionistilta, jossa aiheesta myös valtavan paljon muuta mielenkiintoista!).

Seuraavaksi tarkastelin markkinoilla olevien pastojen ravintoainesisältöjä. Finelin ravintoainelaskuri kertoo, että tavallinen kananmunaa sisältävä tuorepasta sisältää 272 kcal energiaa/ 100g. Hiilihydraatteja tuorepastassa on 46g, rasvaa 3g ja proteiinia 10g.  Vastaava pyöristeltynä tarkoittaa sitä, että energiasta hiilareista saadaan 73%, proteiineista 16% ja rasvasta 11%. Kotimaisista nettikaupoista puolestaan löytyy vähähiilihydraattista pastaa, jossa vastaavat luvut ovat 339 kcal/ 100g, josta hh 73g(82E%), rasva 1,8g(5E%) ja proteiinia 12,5g(13E%). (Näkisin että nyt on karppaajia kyllä huijattu ihan urakalla- tavallinen vehnäinen tuorepastahan näyttäisi noilla tylyillä mittareilla olevan paljon parempaa!) Kannattaa muistaa, että pelkän hiilihydraattien määrän tuijottaminen lienee kuitenkin aika puusilmäistä. Mielestäni oleellisempaa olisi miettiä ravintosisältöä hieman laajemmin, pohtia kuitupitoisuuksia ja vaikkapa sitä GI:tä. (Nopeista hiilihydraateista suosittelen lukaisemaan todella mielenkiintoista asiaa niin ikään Pronutritionistilta!)

tee-se-itse-pastakone: kivitaso, kaulin ja pitsaleikkuri

Ja sitten eteenpäin. Sen lisäksi, että halusin vähähiilariseen pastaan mahdollisimman vähän hiilihydraatteja, pastan pitäisi maistua jotakuinkin samalle kuin normaali pasta, ja olla sen lisäksi muuten ravitsemuksellisesti mahdollisimman fiksua. Näissä mietteissä valitsin pastani raaka-aineet seuraavalla logiikalla:
- kananmunaa, sillä kananmuna on klassinen vehnäpastan raaka-aine, ja sisältää monenmoisia ravintoaineita.
- vehnägluteenia, sillä siinä on vehnän maun lisäksi huippu määrä proteiinia, ja sen avulla taikinaan saa sitkon
- mantelijauhetta, sillä siinä on niinikään ravintoaineita, mutta myös paljon kuituja. Mantelijauhe ei myöskään maistu liian voimakkaalta, eli sen maku ei peittäisi liikaa vehnän makua.
- soijajauhoa, sillä siinä on valtavasti ravintoaineita, mutta myös mukavan kermainen koostumus.

Sillä selvä! Vertailun vuoksi mainittakoon, että tuo nettikaupasta löytyneen vhh-pastan ainesosaluettelo oli omatekemää hiukan pidempi: mannaryyni (mannaryyni, rautasulfaatti), niasiini, tiamiinimononitraatti, riboflaviini, foolihappo, inuliini, vehnägluteeni, ksantaanikumi, pektiini, kaliumkloridi.

tee-se-itse tagliatelle

Vähähiilihydraattinen pasta
(n. 2-4 annosta)

80 g mantelijauhetta
70 g gluteenijauhoa
30 g soijajauhoa
2 kananmunaa
1 tl suolaa

Vaivaa ainekset sekaisin kiinteäksi taikinaksi. Avuksi passaavat hyvin sähkövatkaimen taikinakoukut- taikinaa pitää vaivata sen verran, että siihen muodostuu kunnon sitko. Kaulitse taikina ohuen ohueksi kaulimella, tai pastakoneella. Leivonnassa voi käyttää apuna mantelijauhoa, mikäli taikina uhkaa tarttua pöytään/ kaulimeen. Kannattaa huomioida, että pasta turpoaa kypsyessään, eli mitä oheummaksi taikinan jaksaa työstää, sen parempi! Muotoile kaulitusta taikinasta pastakoneen/ veitsen/ taikinapyörän/ pizzaleikkurin tms. avulla haluamasi muotoista pastaa. Itse vetelin pizzapyörällä taikinalevystä pitkiä tagliatelleja. Keitä valmis pasta heti, tai kuivaa se myöhempää käyttöä varten. Kuivaaminen onnistuu esim. kiertoilmauunissa 50 asteessa (tavallisessa uunissa 50-75 asteessa uunin luukku raolleen jätettynä).

kuivumaan menossa, kuivausaika useita tunteja

Pasta keitetään erittäin väljässä, suolalla maustetussa vedessä 20 minuuttia. Tämä siksi, että vehnägluteeni tarvitsee hieman pidemmän kypsymisajan. Kannattaa huomioida myös, että vehnägluteeni tosiaan tarvitsee suolaa maistuakseen jollekin, ja se todellakin turpoaa melkoisesti kypsyessään! Valmis pasta valutetaan ja syödään kuten mikä tahansa muukin pasta! Lopputulos näyttää pastalta, ja on suutuntumaltaan hieman normipastaa "sienimäisempää". Purutuntumaa pastasta on turha hakea, sillä se tarkoittaisi raa-aksi jäänyttä vehnägluteenia, joka ainakin omasta mielestäni maistuu vähemmän mukavalle. (En vielä ennättänyt testata kuivatun vhh-pastan keittämistä, joten kannattaa maistella riittääkö tuo 20min keittoaika, vai vaatiiko hieman pidemmän ajan!)

valkosipulia, oliiviöljyä, tomaatteja, oreganoa, pecorinoa ja pinjansiemeniä

Niin juu, edellä mainitulla reseptillä valmistettu (s)karpimpi tuorepasta sisältää laskennallisesti (laskettu siis ihan tylysti käytettyjen raaka-aineiden perusteella, huomioimatta mahdollista valmistushävikkiä painossa tms) energiaa noin 350kcal/100g, josta hiilareita 7g(8E%), protskuja 33g(38E%) ja rasvaa 21g(54E%). Eli kyllä tämä ravitsemuksellisesti lienee fiksumpaa kuin tavallinen pasta! Eikä muuten omasta mielestäni aiheuttanut sellaista sokerihumalaakaan mitä tavallisen tuorepastan syöminen minulla tekee, myös nälkä tuntui pysyvän pidempään poissa. Mission accomplished!

PS. Suhtautukaahan sitten pienellä varauksella näihin pohdintoihin ja laskelmiin- en tosiaankaan ole ravitsemuksen asiantuntija, eli sekä pohdintani, että "laskelmat" saattavat olla ihan ohikin ammuttuja.. Kannattaa myös pikkuisen kyseenalaistaa sitä, minkä pastan "karpintamisen" pointtina ylipäätään on: jos haluaa pastan maistuvan autenttiselta pastalta, karpintamaan sitä ei ehkä edes kannata lähteä! Jos taas haluaa hieman parantaa pastansa ravintosisältöä, voi miettiä olisiko täysjyväpastan valitseminen jo riittävä parannus..

Luostariolutkastike ja paahdettu palsternakkapyree – kuinka parittaa ruoka ja olut?

On älyttömän tylsää kysyä Alkon henkilökunnalta olutsuosituksia ruoalle. 60:n prosentin todennäköisyydellä myyjä tunnustaa saman tien olevansa melko tietämätön aiheesta. Jos oluista jotakin ymmärtävä myyjä sattuu löytymään, 98:n prosentin todennäköisyydellä mille tahansa liharuoalle suositellaan ”jotain tummaa lageria”. Vastaavasti makeille jälkiruoille suositellaan ”jotain” stoutia tai porteria tai hedelmälambicia, salaateille/ kevyille kalaruoille/ kasvisruoille ”jotain” vehnäolutta, voimakkaasti maustetuille ruoille ”jotain” alea/bitteriä ja juustoille luostarioluita. Se siitä. Viinejä kyllä osataan suositella erinomaisen tarkasti rypälelajikkeiden sekoitussuhteita myöten, mutta oluiden suhteen homma tuntuu olevan toivottaman vaikeaa. Eikö sillä nyt vähän olisi merkitystä valitseeko vaikka sen vaalean kalan kanssa vehnäolueksi witbierin vai weicenbockin? Tai sen vahvasti chilillä maustetun kasvisruoan kanssa double ipa:n vai amber alen?  Ja jos taas kysyy ruokajuomasuosituksia olutharrastajilta, mitä suurimmalla todennäköisyydellä vastaus on kutakuinkin: ”no tämä on kyllä parhaimmillaan ihan sellaisenaan juotuna eikä ruokajuomana”.

ei pelkästään hyvä juoma, myös hyvä raaka-aine!

Hohhoi. Toisaalta kiristelen hampaitani turhautuneena joka kerta olutta ruoalle etsiessäni, toisaalta nautin valtavasti siitä, ettei kenelläkään ole antaa minulle niitä valmiita vastauksia. Sillä oikeastaan ruokajuomasuositukset ovat parhaimmillaankin vain suosituksia. Parhaan yhdistelmän löytää vain ja ainoastaan itse testaamalla. Ja vaikka itse testaamalla hyviä yhdistelmiä löytyisikin, oman maun mukainen oluen ja ruoan liitto ei välttämättä miellytä lainkaan pöytäseuralaisen makuaistia. Itse olen kokenut ruoan ja oluen täydellistä liittoa etsiskellessäni parhaaksi keinoksi makustella olutta ihan kirjaimellisesti myös ruoassa, eikä pelkästään ruokajuomana. Sen sijaan, että etsisin valmiille ruokareseptille sopivan oluen, etsinkin hyvälle oluelle sopivan ruokareseptin. Käytännössä homma toimii seuraavalla tavalla:

Ensiksi valitaan mieleinen olut. Tällä kertaa valinta osui Achel Bruneen, joka siis kuvassa tuolla yllä. Sitten maistellaan olutta ja pohditaan miltä se maistuu. Omaan suuhuni edellä mainittu trappisti maistui pikkuisen pähkinäiseltä, pikkuisen paahdetulta sokerilta, pikkuisen joltakin imelähköltä ylikypsyneenä kuivatulta hedelmältä ja pikkuisen hiivaisen happamalta. (Yleensä ottaen kannattaa jättää ihan omaan arvoonsa mitä muut oluesta ovat mieltä ja luottaa ihan niihin omiin mielikuviin. Älkää siis kysykö missä yhteydessä olen maistanut ”imelähköä ylikypsyneenä kuivattua kuivahedelmää” vaan maistakaa olutta itse..)

Sitten ryhdytään miettimään mitä makuja olut voisi korostaa ja mitä vastaavasti peittää alleen. Tässä tapauksessa on melko selvää että vahva ja voimakkaan makuinen olut jyräisi taatusti alleen esimerkiksi vaalean kalan tai miedosti maustetun vaalean lihan. Oluessa ei myöskään ole tarpeeksi katkeruutta tai hapokkuutta taittamaan chilin potkua tai vaikkapa kestämään tomaatin vahvaa happoisuutta. Olut on selkeästi makeaan päin, mutta hiivaisena ei ehkä tarjoaisi tarpeeksi miellyttävää kokemusta vaikkapa suklaisen hedelmäjälkiruoan parina. Huomioon on toki myös otettava, että maisteluhetkellä haaveilin ihan rehellisestä naudan ulkofilepihvistä. Resepti lähdettäisiin siis rakentamaan sekä sen pihvin, että kyseisen oluen eniten itseäni miellyttävien puolien - pähkinäisyyden ja paahteisen hedelmäisen sokerisuuden – ympärille.

palsternakat ja merisuolapeti

Koska sesongin parhaita herkkuja ovat mielestäni palsternakat, halusin tehdä pihvin kaveriksi palsternakkapyreetä. Paahtamalla palsternakkoja matalassa lämmössä pitkään ja hartaasti, niistä saisi esille sellaista kermaisen pähkinäistä makua jota oluestakin hieman löytyy. Pähkinäistä makua voimistamaan palsternakkapyree maustettaisiin ruskistetulla voilla, jonka mausta löytyy edelleen niitä pähkinöitä, mutta myös sellaista hienoa toffeemaisuutta joka korostaisi oluen paahteista makeutta.

Ja pihvin pariksi olisi ehdottomasti tehtävä kastiketta. Helpoin keino saada ruoka toimimaan oluen kanssa, on valmistaa kyseisestä oluesta kastiketta. Ja helpoin keino valmistaa hyvää kastiketta pihville, on käyttää kastikepohjana kunnollista demi glacea, jonka voi näppärästi hankkia kaupan hyllyltä tetrana. Oluen oma happamuus riittäisi tuomaan kastikkeeseen happoa, ja sitä hurmaavaa kuivatun hedelmän makeutta muistuttavaa sokerisuutta korostamaan kastikkeeseen voisi vallan hyvin laittaa jotakin kuivattua hedelmää, kuten viikunaa. Helppo homma!

Luostariolutkastike pihville

(kahdelle)

2 dl Achel Bruin Trappist –olutta

teelusikallinen voita

1 kuivattu viikuna

1 salottisipuli

porkkanaa saman verran kuin salottisipulia

palsternakkaa saman verran kuin porkkanaa

juuriselleriä noin kolmasosa palsternakan määrästä

3 kokonaista mustapippuria

2,5 dl kaupan demi glace- kastikepohjaa

1-2 tl fariinisokeria

suolaa ja mustapippuria myllystä

Hienonnetaan sipuli, viikuna ja liemijuurekset mahdollisimman pieneksi. Kuumennetaan kattilan pohjalla voinokare ja kipataan sipuli, viikuna ja liemijuurekset sekä mustapippurit kattilaan. Freesataan kunnes sipuli alkaa ottaa jo hieman väritä ja kipataan sekaan olut. Keitellään miedolla lämmöllä noin varttitunti, tai kunnes oluen määrä on haihtunut puoleen. Siivilöidään kastikkeesta pois kaikki sattumat ja lisätään siivilöityyn olutliemeen demi glace. Kuumennetaan, keitetään tarvittaessa kasaan jotta sopivan paksu koostumus saavutetaan ja maustetaan vasta sitten soossi fariinisokerilla, suolalla ja pippurilla. Sokerin, suolan ja pippurin oikeat määrät löytyvät maistelemalla.

kenen lie amatöörin ulkofileestä silpoma pihvi..

Pyree paahdetuista palsternakoista ja ruskistetusta voista

(kahdelle)

n. 600 g palsternakkoja

merisuolaa

n. 50 g voita

Pestään palsternakat huolellisesti, laitetaan uuninkestävään astiaan reilu kerros merisuolaa ja suolapedille pötköttämään palsternakat, kuorineen. Nostetaan 150 asteeseen 1,5-2 tunniksi. Paistamisen loppuminuuteilla kuumennetaan voita kattilassa suht. maltillisella lämmöllä niin kauan, kunnes voi muuttuu kauniin pähkinäisen ruskeaksi (ei siis polteta mustaksi). Kun palsternakat ovat taatusti kypsiä (testaa tökkäämällä meneekö hammastikku pehmeästi läpi), nostetaan ne pois uunista, ja heti kun näpit kestävät kuumuutta, kuoritaan ne. (Siis palsternakat. Ei näppejä.) Painellaan kuoritut palsternakat lävikön reikien läpi soseeksi (mahdolliset puumaiset ”ruodit” jäävät lävikköön) ja kaadetaan soseen joukkoon ruskistettu voi. (Jos voi sattuu olemaan vähän turhankin ruskistunutta, voin voi kaataa kattilasta ohuena nauhana siten, että ne mustimmat sattumat jäävät kattilan pohjalle eivätkä päädy soseeseen asti.) Tässä vaiheessa palsternakkasoseen voi tarvittaessa kuumentaa uudelleen liedellä, ja halutessa ohentaa vedellä. Suolaakin voi tarvittaessa lisätä. (Jos lautaselle on tarkoitus kaataa herkullista olutkastiketta reilu annos, pyree saa jäädä melko paksuksi!)

Pähkinäinen lehtikaalipiiras

Olen saattanut jo pariin otteeseen hehkutellakin lehtikaalin ihanuutta, mutta kerta kiellon päälle: Ihan mieletöntä voimaruokaa! Ja jos sen vielä liitoittaa pikkuruisten pähkinöisten ja siemenöisten kanssa niin potkua piisaa vielä pidemmälle! Jos jätetään kerrankin enemmät höpinät höpisemättä ja mennään suoraan asiaan:

eikä noista tuoreista pensaspavuistakaan voi saada tarpeekseen!

Pähkinäinen lehtikaalipiiras
(karpinnettu versio Kotimaiset Kasvikset Ry:n reseptistä)

pohja:
1 dl mantelijauhoa
0,5 dl kuorimattomia seesaminsiemeniä
1,5 dl spelttileseitä
1 kananmuna
0,5 dl vaaleaa seesamöljyä

täyte:
150 g lehtikaalta
1 rkl rypsiöljyä
1 suuri punasipuli
70 g saksanpähkinöitä
mustapippuria, suolaa
2 kananmunaa
2 dl ruokakermaa
100 g juustoraastetta

(s)karpimpi piiraspohja

Sekoita pohjan aineet yhteen ja painele ohueksi piiraspohjaksi piirasvuoan pohjalle ja reunoille. Esipaista 175 asteisessa uunissa 10 minuuttia. Keitä lehtikaalta suolalla maustetussa vedessä muutama minuutti. Huuhdo ryöpätty kaali lävikössä kylmässä vedessä, valuta kuivaksi ja hienonna. Silppua sipuli ja freesaa sitä rypsiöljyssä yhdessä lehtikaalin kanssa kunnes sipuli on läpikuultavaa. Rouhi sekaan saksanpähkinät ja mausta seos parilla kierroksella mustaa pippuria ja tarvittaessa pikkuripsauksella suolaa. Levitä täyte esipaistetulle piiraspohjalle, ripottele päälle juustoraaste ja kippaa viimeiseksi yhteen vispattu munakerma. (Okei. Repesin tälle itsekin: munakerma kuulostaa kieltämättä pikkasen härskille munamaitoon verrattuna..) Paista piirasta 200 asteessa parikymmentä minuuttia, tai kunnes juusto on ottanut sopivasti väriä pintaan. Anna vetäytyä ainakin vartti. Ihana rautaisannos pitää muuten nälkää pähkinöiden ja siementen ansiosta melkoisen pitkään- passaa erinomaisesti myös aamiaiseksi!

silkkaa superfoodia

Granaattiomenaa, pinaattia ja ricottatäytteistä patakanaa rennosti

Alkuun on kerrottava että vaikkei kukaan uskoisi(?), minussa on himppasen verran hullun kemistin vikaa. Olen jossain vaiheessa ollut aivan käsittämättömän kiinnostunut luonnontieteistä, ja jopa opiskellutkin sitä puolta,  päätyäkseni sitten kuitenkin monen mutkan kautta enempi kauppatieteiden pariin.. Ruoanlaittohommien alkutaipaleella näinkin aina punaista lukiessani resepteistä termejä "hyppysellinen", "kourallinen" tai "ripaus". Ärsyynnyin myös vetomittojen käytöstä- onhan se nyt vähän eri asia laittaa desimittaan vaikka kovettunutta fariinisokeria tiiviisti tunkien kuin kauhoa sitä pehmoisen ilmavasti lusikalla! Sittemmin ymmärsin ettei ruoanlaitto itseasiassa olekaan mitään ydinfysiikkaa: rennolla otteella pärjää hyvinkin pitkälle! (Leipomishommissa asiat ovat toki hieman toisin, samoin molekyyligastronomian suunnalla..)

kotimaan kesän viimeiset pinaatit ja raikasta rubiininpunaa kaukomailta

Seuraava, vielä tämän kesän viimeisiä kotimaisia pinaatteja hyödyntävä resepti onkin ihanan suurpiirteistä Jamie Oliver -kamaa ja aivan mainio demonstraatio rennommasta kokkailusta. Alkujaan resepti kulkee nimellä "Padassa paistettu helmikanaa, granaattiomenaa ja pinaattia" kirjasta "Alastoman kokin onnenpäivät" (WSOY 2004). Julkaistakoon se nyt ihan sanasta sanaan alkuperäisenä, lisättynä sulkuihin omat käsittämättömän viisaat järkeilyni.

Ricotta-täytteiset broilerin rintaleikkeet granaattiomenan ja pinaatin kanssa
(kahdelle)

1 kilon helmikana, broileri tai fasaani (=4 marinoimatonta broilerin rintaleikettä, sillä muuta ei löytynyt)
100 g ricottajuustoa (lusikalla suunnilleen puolet 250g purkista)
1 pieni kourallinen tuoretta timjamia (takapihan viimeiset puolikuolleet timjamit, riivittynä ehkä 2 rkl)
merisuolaa ja vastarouhittua mustapippuria
oliiviöljyä
1 nokare voita (1 nokare!! älytöntä, kilo vai ruokalusikallinen??)
1 kuorittu valkosipulinkynsi viipaleina
puoli lasillista valkoviiniä (2cl snapsilasillinen vai 4dl olutlasillinen??)
yhden granaattiomenan siemenet
2 suurta kourallista huolellisesti pestyä pinaattia (onkohan Jamiella yhtä isot kourat kuin minulla?)

valmis tipu kruunattu padasta unohtuneella timjamin oksalla

Leikkaa linnusta siivet, koivet ja rintalihat tai pyydä jo lihakauppiasta paloittelemaan se. (Saarioisen teurastaja oli pakannut valmiiksi muoviin nahalliset ja luulliset rintaleikkeet, yhteispaino 980 g.) Sekoita ricottaan hienoksi silputtu timjami sekä suolaa ja pippuria. (Järkeillään, että kanahan ei maistu miltään, ei myöskään ricotta, joten silputaan ricottaan kaikki vielä vihreältä näyttävät timjamit mitä taloudesta löytyy, ja laitetaan suolaa ja pippuria niin paljon, että ricotta alkaa maistua vähän liian suolaiselta ja vähän liian pippuriselta.) Raota lintupalojen nahkaa varovasti kahdella sormella ja pane teelusikalla ricottaseosta nahan ja lihan väliin. Vedä nahka takaisin paikoilleen. (Täh?! Liu'utellaan sormella nahka varovasti irtaalleen lihasta ja ängetään sormien ja lusikan avulla nahan alunen täyteen juustoa. Ei sitä nahkaa mitenkään takaisin tarvitse kiskoa, se löpsähtää asemiinsa ihan itsekseen.) Pane uuni kuumenemaan 220 asteeseen. (Onpa mukavaa kun uunissa on digitaalinen optio valita noinkin tarkka lämpötila. Oletettavasti normiuunissa 225 sopisi ihan yhtä hyvin.)

salaattilounaan syöneen kokin voinokare on illallisella hieman suurempi

Mausta lintupalat suolalla ja pippurilla. (No hitto, johan sitä suolaa ja pippuria meni siihen täytteeseen! Rouhaistaan siis varovasti myllystä pari kierrosta suolaa ja pari kierrosta pippuria nahan päälle ja sinne rintapalan alapuolellekin. Ei kai se niiden luiden ja nahkojen läpi nyt enää kauheasti lihaan imeydy.) Kuumenna uuninkestävässä padassa tilkka oliiviöljyä. Ruskista ensin siipi- ja koipipaloja noin 5 minuuttia. (Koska siipiä ja koipia ei ole, jätetään öljyt kuumentamatta ja ruskistamiset tekemättä.) Pane sitten joukkoon rintapalat, nahkapuoli ylöspäin, iso nokare voita, valkosipuliviipaleet ja viiniä. (Eiköhän ne voi laittaa kylmäänkiin pannuun, ja ilman sitä oliiviöljyä. Lorautetaan siis pannun pohjalle parin sentin kerros viiniä, eli ne pullonpohjat mitä jää kun kokin lasiin on ensin kaadettu sopiva annos. Heitetään sekaan suuren valkosipulinkynnen viipaleet, täytetyt rintapalat, ja vuollaan voista reilut nokareet tipujen päälle. Ruskistuvatpahan paremmin jos voita on enempi. Ja laitetaan sitten alkusalaattiin reilusti hyvää oliiviöljyä pehmeiden ja kovien rasvojen suhdetta tasapainottamaan.)

saattaa hieman roiskua

Siirrä pata uunin yläosaan ja anna ruoan kypsyä siellä 25 minuuttia. (Annetaan kypsyä 35 minuuttia: tehotuotetun broilerin valtavat rintaleikkeet kun ovat pikkuisen hitaammin kypsyviä kuin jonkun pikkuisen helmikanan.) Lisää pataan granaattiomenan siemenet ja paista vielä 5 minuuttia. (Sillä välin kun kana kypsyy, ollaan teurastettu granaattiomenasta siemenet irti. Kokemuksen tuomalla varmuudella se onnistuu parhaiten pukeutumalla sadetakkiin ja hitsauslaseihin, lohkomalla granaattiomena lihakirveellä neljään osaan ja näpräämällä sormin siemenet irti kuoresta ja kellervistä osista. Keittiön tasoja, seiniä ja lattioita granaattiomenamehusta pestessä naureskellaan muistolle lankomiehen ja granaattiomenan ensikohtaamisesta: mistäs sitä ensikertalainen voisi tietää ettei niitä kellerviä osia eikä kuoria ole tarkoitettu syötäväksi!? Terkkuja vaan lankomiehelle: ystävääni lainatakseni, v*ttuiluhan on välittämistä aidoimmillaan!)

pannusta nousevat aromit kutittelevat nenää varsin suloisesti!

Nyt koipilihojen pitäisi olla läpikotaisin kypsiä ja rintanahan herkullisen rapeaa (no koipiahan ei edes ollut, joten skeptinen salmonellahysteerikko tökkää rintapalaan digitaalisen lämpömittarin: kyllä se vaan on ylittänyt vaaditun 75 astetta jo parilla asteella eli valmista). Ota pata uunista takaisin liedelle. (Unohdetaan, että uunissa olleen kasarin kahva saattaa olla hieman kuumahko. Otetaan ensiavuksi käteen sopiva jääkylmä oluttölkki palovammaa viilentämään.) Lisää pinaatit ja kuumenna hetki, jotta pinaatti pehmenee. (Pinaattia näyttää olevan kahdessa kourallisessa 100g. Eikä se muuten mahdu pataan! Sullotaan siis pinaatinlehtiä pataan kanapalojen väleihin kauhalla sitä mukaan kun alimmat pehmenevät ja sitä myöten kutistuvat. Kun pinaatit on saatu sullottua nesteen sekaan ja ne alkavat uhkaavasti muuttua vihreistä harmaamman vihreiksi, nostetaan pata äkkiä pois liedeltä.)

kelpoa kotimaista (loppu-)kesäolutta

Tarkista maistamalla - maun pitäisi olla kohdallaan - ja nostele sitten kummallekin lautaselle rinta-, koipi- ja siipipala, pinaattia, granaattiomenan siemeniä ja valele päälle maukasta lientä. Lisäkkeeksi riittävät keitetyt perunat. (Maistamalla tarkistettuna maku ei ole ainakaan paha, ja koska kukaan ei tiedä miltä lopputuloksen pitäisi oikeasti maistua, maku on varmasti juurikin kohdallaan! Lautaselle nostellaan pelkkää rintaa, pinaattia, granaattiomenan siemeniä ja älyttömästi lientä. Eikä tässä mitään pottuja tarvita, liemen voi hyvin ryystää lautaselta parempiin suihin kuten mummo aikoinaan ryysti kahvia asetilta.)

(Ja palovammaa viilentänyt tölkkiolut, Laitilan Kievarin Retale passasi oikein hyvin ruokajuomaksi! Oikeastaan kyseinen sopivan pehmeästi humaloitu red ale-tyyppinen tulkinta sopii kanan ja happaman raikkaan granaattiomenan ja ricottan yhdistelmälle erinomaisesti, vaikkei kyllä olekaan kauhean lähellä sellaista mukavan makeahkoa red-/ amber alea josta itse eniten pidän. Ja rennon kokkailun fiiliksiin pääsee valitsemalla keittiöön vihdoin hankittujen stereoiden levylautaselle ihanan letkeää kotimaista osaamista Boston Promenadelta!)

suussakin räjähtävä makuelämys kaukomailta

Orakasmuhennoksella kuorrutetut juurisellerit ja valkoviinillä silattu valkopapukeitto

Eipähän mennyt ihan strömssöläisittäin eilinen(kään) illallinen. Olin nimittäin päättänyt testata suolakuoressa kypsennettyä mukulaselleriä Glorian uusimman Ruoka&Viini -lehden reseptin mukaisesti, Keittiönatsin vinkkejä hyödyntäen. Sellerin kaveriksi olin ajatellut kipaista metsästä jokusen suppilovahveron, nyt kun niitä pitäisi olla metsät täysi. Hah. Kotoa ei luonnollisesti löytynyt suolaa kuin myllystä, enkä tosiaankaan jaksanut raahautua periferiasta ruokakauppaan, jota ei näillä välimatkoilla enää lähikaupaksikaan voida kutsua. Ja kuinkas kävi sienimetsässä sitten! Löysin itseni keskeltä takiaispeltoa, ja takiaisia vaatteista irroittaessani onnistuin jäämään sienikassistani kiinni piikkilanka-aidanpätkään. (Mikäli joku tätä tekstiä lukeva sattui eilen järkyttymään yksityisalueelleen tunkeutuneesta, alkon mustaa kassia raahanneesta kiroilevasta hiipparista, pahoittelen. Se olin vain minä. Mahdollisesti hieman eksyneenä.)

selleriviipale toimii lämpimän voileivän "leipänä"

Kaikeksi onneksi piikkilankaan juuttuminen hidasti metsässä säntäilyäni sen verran, että huomasin aidan vierelle pudonneiden koivunlehtien ja havunneulasten alle piiloutuneet pikkuruiset, hurmaavan keltaiset rusko-orakkaat! Kyseiset sienet ovat ihanan helppoja tunnistaa, ja maistuvat suunnillen samoilta kuin vaaleatkin orakkaat; joltakin lampaankäävän ja kanttarellin herkulliselta hybridiltä. Ainoa haittapuoli on sienten murenevuus- ne kurjat kun tahtovat mennä muruiksi jo poimittaessa, etenkin jos sattuu omaamaan vähän maskuliinisemman sorttiset tassut kirurgintarkkojen sormien sijaan..

Orakkaiden ja sellerien seuraksi testasin "Kausiruokaa kasviksista"-kirjan (Hall, Minerva-kustannus 2011) valkoviinillä maustetun valkopapukeiton reseptiä. Juustolla ja orakasmuhennoksella kuorrutetut sellerit maistuivat yllättäen myös selleriä vihaavalle puolisolle, ja soppakin oli ihan kelvollista. (Itse olisin kaivannut valkopapukeittoon hieman enemmän makuja, mutta puolison - joka ei vielä täysin ole ymmärtänyt 67 maustepurkkini funktiota - mielestä keitto oli sellaisenaan oikein hyvää.)

vain kirkkaan väriset sienet tarttuivat näkökenttään, takiainen löytyi kotona hiuksista

Sienillä ja juustolla kuorrutetut mukulasellerit
(kahdelle pääruoaksi, neljälle lisäkkeeksi tai alkupalaksi)

1 juuriselleri
suolaa, vettä

200 g puhdistettuja, pilkottuja metsäsieniä
1 suuri punasipuli
tilkka rypsiöljyä
1 dl venäläistä jogurttia tai smetanaa
n. 100 g juustoraastetta
timjamia, mustapippuria, suolaa

Kuori selleri ja siivuta se n. 1,5 cm:n paksuisiksi viipaleiksi. Keitä viipaleita suolalla maustetussa vedessä suunnilleen viisi minuuttia, tai kunnes selleri on kypsää. (Testaa haarukalla, älä kuitenkaan keitä mössöksi!) Nosta selleriviipaleet talouspaperin päälle kuivumaan. Hienonna sienet ja sipulit ja paista niitä rypsiöljytilkassa paistinpannulla kunnes sienten neste on häipynyt ja sipuli on kuullottunut. Mausta suolalla, mustapippurilla ja timjamilla ja sekoita viimeiseksi seokseen jogurtti. Levitä muhennos selleriviipaleiden päälle ja ripottele päällimmäiseksi juustoraastetta. Nosta kuorrutetut selleriviipaleet uuniin 225 asteeseen ja kypsennä kunnes juusto on saanut hieman väriä.

sellerit päällystettynä herkullisella sienimuhennoksella

Valkoviinillä maustettu valkopapukeitto
(neljälle)

1 sipuli
1 valkosipulin kynsi
2 rkl öljyä
1 pieni porkkana
1 pieni palsternakka
10 dl kasvislientä (kannattaa käyttää todella hyvää ja vahvaa lientä, muuten soppa ei maistu miltään!)
1 dl valkoviiniä
2 timjaminoksaa
1 laakerinlehti
suolaa
3 dl kypsiä valkopapuja huuhdeltuna (käytin n. 5 dl itse keitettyjä suuria vahapapuja)

Kuullota viipaloidut sipulit öljyssä, lisää sekaan paloitellut porkkanat ja palsternakat ja kypsennä muutama minuutti. Lisää timjami, laakerinlehti, kasvisliemi ja valkoviini ja keittele hiljalleen 10 minuuttia. Lisää viimeiseksi valkopavut, kiehauta ja keitä vielä muutama minuutti. Poista laakerinlehti ja soseuta soppa sauvasekoittimella. Tarkista maku, lisää tarvittaessa suolaa.

vahva kasvisliemi värjäsi valkoisen sopan kellertäväksi

PS. Lisäsin tuonne blogin oikeaan yläkulmaan pikkuruisen gallupin: siitä vaan klikkaamaan suosikkia- haastan itseni toteuttamaan eniten ääniä saaneen "reseptin".

Väärin syöty? Palautetta pyydetään!

Muutaman palautteen perusteella lienen ruokablogini kategorioinnin suhteen jonkin sortin kauhukakara. Tyyppi joka muka karppaa, mutta syö silti välillä leipää ja sokeria, tyyppi joka muka on kasvissyöjä, mutta paistaa silti pihvejä, tyyppi joka muka kiinnittää huomiota ekologisuuteen, mutta pistää silti juustoa melkein joka ruokaan, tyyppi joka peräänkuuluttaa kotimaista, mutta syö silti tuontipähkinöitä ja oliiviöljyjä.. Ja lista jatkuu. Miksi hunajaa sisältävässä reseptissä on tunniste vähähiilarinen? Miksi juustoa sisältävässä reseptissä on tunniste vege? Väärin syöty. Väärin blogattu.

On selvää, että monelle ruokavalio on elämän ja kuoleman kysymys, ihan kirjaimellisestikin. Tarkka ketoosiin tähtäävä karppaus on tuonut avun vaaralliseen diabetekseen ja hurjaan ylipainoon, tarkka veganismi pelastaa maailmaa taatusti enemmän kuin sekaruokavalio, lähiruoka-ajattelu työllistää oman maan kansalaisia ja niin edelleen. Olen kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka suvaitsemattomia ruokavalioiden kanssa ollaan. Miksen minä voi hehkuttaa tofun erinomaisuutta jos syön samalla lihaa? Miksen voi kutsua itseäni hiilihydraattitietoiseksi tapaukseksi vaikka nauttisinkin välillä tuoreesta vehnäleivästä? Miksen voi tuntea hyvää omaatuntoa valitessani lautaselleni lähitilalla tuotettua lammasta uusiseelantilaisen sijaan jos kuitenkin juon sen kanssa ulkomaisia tuontioluita?  

Tiedän etten ole erityisemmin ainutlaatuinen ruokavalioni kanssa. Tuttavapiiristä moni jättää lounaslautaseltaan perunat pois vaikka söisikin aamiaiseksi kaurapuuroa ja ruisleipää. Moni pitää välillä kasvisruokapäiviä, vaikka ostaisikin säännöllisesti jauhelihaa. Moni kerää lähimetsästä sieniä ja marjoja, vaikka nauttisikin yhtä usein tuontihedelmistä. Useiden erilaisten ruokavalioiden yhdistäminen on taatusti suositumpaa kuin tiukkapipoinen ääripäiden suosiminen. Silti saatetaan kiehahtaa raivon partaalle jos samassa keskustelussa puhutaan hiilihydraattitietoisuudesta, leivän leipomisesta, soijakerman käytöstä ja vielä niistä hemmetin oluista!

Olen halunnut pitää blogini suhteellisen leppoisena sekä lukea, että kirjoittaa, joten olen tylysti poistanut mielestäni törkeästi henkilökohtaisuuksiin mennet kommentit. (Ei niitä ole onneksi ollut kovin montaa ja vastaan toki privaatisti mikäli kommentoijan yhteystiedot vain löytyvät.) Ajattelin myös kaikesta huolimatta jatkaa samoilla linjoilla ja liputtaa röyhkeästi sekavan, erilaisten ruokavalioiden erilaisia puolia yhdistävän ”rennon syömisen” puolesta.

Koska olen jakanut melkoisen siivun elämästäni blogin lukijoiden kanssa, ja lukijamäärä alkaa olla hämmentävän suuri, arvostaisin kovasti kommenttejanne siitä, mikä suhtautumisenne näihin ruokavaliojuttuihin oikein on. Kuulisin myös oikein mielelläni mitä tältä blogilta toivotaan, mitä ei ehkä erityisemmin välitettäisi lukea ja mitä saisi olla enemmän. Kiitokset etukäteen!