Blogini nimi on herättänyt jonkun verran ihmetystä. Olen saanut useankin kyselyn siitä, miksi ruokablogi on nimetty syömishäiriöisellä tavalla. Moni lukija on myös päätynyt blogiin etsiessään vertaistukea tai tietoa ahmimishäiriöön liittyen, ja pettynyt löytäessään jotakin aivan päinvastaista. Oikeassa silti olette, nimen takana on myös näitä asioita.
Suhteeni ruokaan ei nimittäin ole aina ollut pelkästään positiivinen. Sairastuin jonkinlaiseen syömishäiriöön parikymppisenä. En pystynyt millään lailla kontrolloimaan syömisiäni, vaan ahmin holtittomasti järkyttävät määrät melkein mitä tahansa kaapista sattuikaan löytymään (jopa kuivia kaurahiutaleita). Tästä seurasi syyllisyyttä ja kierre yrittää kuitenkin pitää paino normaalina, keinolla millä tahansa. Noidankehä oli valmis: pitkät paastoamiset yms. johtivat entistä pahempiin ahmimiskohtauksiin, enkä jossain vaiheessa enää tuntenut kylläisyyttä minkään ruoan syömisen jälkeen. Nälän tunne oli jatkuva ja ruoka muuttui painajaiseksi. Välttelin noutopöytiä, söin salaa. Opiskelin, tein kahta työtä, olin järjestöaktiivi – vauhdikkaan arjenkin myötä ruokailurytmi oli todella epäsäännöllistä: välillä unohdin kokonaan syödä, välillä päivän tärkein ateria koostui pyörän selässä hotkaistusta banaanista, välillä söin yhtämittaisesti monta tuntia. Epäterveet ruokailutottumukset johtivat myös yleiskunnon heikkenemiseen – palelin, pyörtyilin, nukuin huonosti, masennuin. Tässä vaiheessa ymmärsin onneksi hakea apua, tosin hieman turhan myöhään.
Opiskelijaterveydenhuollon kautta hoitoon pääsi heti. Lääkärin diagnoosi oli
epätyypillinen syömishäiriö, jotakin
bulimian ja
BED:n väliltä. Painoni oli kuitenkin pysynyt normaalina (tai normaalin alarajoilla), ja tiesin kasvissyöjänä erinomaisen hyvin mitä terveelliseen ruokavalioon pitäisi kuulua. Koska en kaivannut ohjausta terveellisen ruokavalion koostamiseksi (ravitsemusneuvojalle olisi päässyt, lääkärin kanssa keskusteltuani todettiin ettei sille ollut tarvetta) enkä kokenut saavani apua psykiatrisesta hoidosta, tilannetta lähdettiin korjaamaan
SSRI-lääkehoidolla. Ja se auttoi. Käytännössä lääkitys hillitsi ahmimista ja normaali kylläisyyden tunne alkoi pikkuhiljaa löytyä. Opettelin ruokailurytmin uudelleen: kännykkä hälytti muutaman tunnein välein muistuttamaan syömisestä. Pidin tarkkaa ruokapäiväkirjaa laskien sekä kalorimääriä, että saadun proteiinin määrää huolehtien siitä, että yhdessä lääkärin kanssa asetettu tavoite täyttyi päivittäin.
Suurin apu ahmimishäiriön hoidossa oli ruokavalion koostaminen uudelleen. Ruokapäiväkirjan avulla löytyivät ne ruoka-aineet, jotka aiheuttivat pahimmat ahmimiskohtaukset. Pahimpia olivat ns. nopeat hiilihydraatit: pasta, leipä, makeiset ja leivonnaiset. Vähensin radikaalisti leivän ym. syöntiä ja korvasin ne vähätkin käytetyt viljatuotteet runsaskuituisilla täysjyvätuotteilla. Pidin aina eväänä pähkinöitä ja proteiinipatukoita, söin väkisin jos ruoka ei olisi ruoka-aikaan maistunut. Pikkuhiljaa balanssi alkoi löytyä. Lääkehoito kesti noin vuoden verran, järkevään syömiseen opettelu otti kolmatta vuotta, ja ehkä vasta viiden vuoden kuluttua diagnoosista uskalsin todeta olevani oikeasti terve. Pitkä aika, mutta sitkeys palkittiin! Ensimmäinen kerta kun pystyin ostamaan kokonaisen suklaalevyn huomaten etten halunnutkaan syödä siitä kerralla kuin muutaman palan, oli juhlaa! Ensimmäinen kerta kun kykenin syömään pastaa ilman ahmimiskohtausta, oli juhlaa!
Opin nopeasti, että vähähiilihydraattinen/ hiilihydraattitietoinen ruokavalio sopi minulle parhaiten. Kasvissyöjänä en syönyt lainkaan lihaa tai kanaa, mutta pähkinöiden, siementen, soijan, tofun, ja runsasproteiinisten maitotuotteiden käytön lisääminen ruokavalioon viljatuotteiden kustannuksella auttoi. Tärkeintä oli huomata, että ruokaa piti syödä tarpeeksi- kroppa piti opettaa säännölliseen ruokailuun. Verensokeri ei saanut heilahdella. Opin, että aamupala oli syötävä vaikka väkisin: lusikallinen hunajaa heti herättyä nosti verensokeria sen verran, että kykenin hetken päästä syömään pähkinöillä terästettyä rahkaa tai jogurttia. Opin, että ruokailujen väliin ei saanut jäädä yli kolmea tuntia- vasta kun normaali ruokarytmi alkoi löytyä, pystyin venyttämään ruokailujen välin hieman pidemmäksi.
Nykyisin suhteeni ruokaan on terve. En ole kokenut sairaalloista ahmimiskohtausta enää vuosiin. Saatan nykyisinkin syödä itseni ”ähkyyn”, mutta sillä ei ole mitään tekemistä todellisen ahmimiskohtauksen kanssa. Voin nykyisin syödä niin kutsuttuja ”huonoja hiilihydraatteja” ilman mitään ongelmaa, mutta tiedän alttiuteni ahmimiseen, enkä aio ottaa turhia riskejä. Pasta ja
leipä ovat minulle herkkuruokaa silloin tällöin syötynä. Arkena pidän höttöhiilareitten saannin minimissä, tämä auttaa myös myöhemmin aikuisiällä puhjenneeseen
kroonistuneeseen migreeniin.
Entinen ahmija osaa siis nykyisin ahmia terveellä tavalla! Blogin nimi onkin eräänlainen henkilökohtainen voitonmerkki syömishäiriöstä parantumisen kunniaksi. Vuosien jälkeen, oikeasti terveenä, asiasta voi jo puhua ilman ahdistusta, häpeää, tai surua. Ruoka on jälleen varauksetta yksi parhaita asioita elämässä! Syömishäiriöön sairastuminen ei totisesti ole mikään helppo juttu, eikä sitä pidä ottaa kevyesti. Apua on haettava, vaikka ongelman myöntäminen edes itselleen olisikin aluksi ylivoimaisen vaikeaa. Totuus on, että todella harva kykenee parantumaan omin voimin. Ohjeita, infoa ja vertaistukea löytyy esimerkiksi
Syömishäiriöliiton sivuilta. Ja on muistettava, että nämäkin ongelmat ovat yksilöllisiä: se hoito mikä toiselle sopii, ei välttämättä itselle tehoa. Toisen mielestä pieni ongelma voi olla itselle iso – asiaa ei pidä vähätellä, vaan apua kannattaa hakea heti. Heti.
Toivoa on!
PS. Koska ongelma on omalta osaltani onneksi taakse jäänyttä elämää, ei blogiini ole aiheesta tulossa tämän enempää. Keskustelen kuitenkin tarvittaessa mielelläni kokemuksistani aiheesta vaikkapa sähköpostitse, ei siis tarvitse epäröidä yhteydenottoa! (ahmija (ät) gmail.com) Asian kanssa ei pidä jäädä yksin, ja useimmiten syömiseen liittyvistä ongelmista on helpompi puhua anonyymisti ihan tuntemattomalle ihmiselle.