Kuinka elää unelmaansa - vuosi ahmijana

Kyllä se vaan on niin, että vuoristoratojen päätä huimaava ja vatsan pohjaa kutitteleva vauhti on yllättävine ylä- ja alamäkineen paljon hauskempaa, kuin se tasaisen suora ja tuttu tie! Tasan vuosi sitten päätin perustaa itselleni blogin, johon tallentaisin opintovapaa –nimisen vuoristoradan tarjoamat mahalaskut ja päätä huimaavat ylämäet. Vuosi sitten olin juuri jäänyt vakaasta ja varmasta ansiotyöstä kokin ammattitutkintoon tähtäävälle opintovapaalle, toteuttaakseni haaveeni tehdä uudehkosta mielenkiinnon kohteestani itselleni toisen ammatin. 

orgasmi lautasella: tuoreita viikunoita, hunajaa, mascarponea

Hyppäsin siis melko lyhyellä varoitusajalla tuntemattomaan vaihtaen toimistoduunarin kauluspaidat aikuisopiskelijan kokkitakkiin. Jännitin aivan käsittämättömän paljon uutta elämääni. Entäs jos stressiperäinen migreenini – jota myös olin pakenemassa - vain pahenisi koulunpenkille siirtyessäni? Entäs jos avokkeeni hermostuisi hupsutuksiini ja jäisinkin täysin yksin pikkuruisen opintotuen varaan asuntolainoineni? Entäs jos en enää osaisikaan opiskella? Entäs jos en viihtyisikään koulun penkillä? Entäs jos osoittautuisinkin täysin toivottomaksi tapaukseksi ravintola-alalle? Entäs jos unelma-ammattini paljastuisikin täysin kuvitelmieni vastaiseksi? Entäs jos epäonnistuisin totaalisesti yrityksessäni ja joutuisin palaamaan maitojunalla takaisin toimistotuoliin jo heti alkutaipaleella? Entäs jos ihan kaikki menisikin ihan pieleen..?

ovi tuntemattomaan..

”Kaikki-tai-ei-mitään”-mentaliteetilla varustettuna päätin pyhittää koko opintovapaani keittiöhommiin. Pitkiin työpäiviin ja ylitöihin tottuneena hämmästyin uuden elämäni vapaa-aikaa, ja päätin käyttää ylitöistä vapaat illat ja mielekkäiden opiskelupäivien tuottaman energian ruokahommien opetteluun. Itseopiskeluun ruokablogin pitäminen onkin osoittautunut korvaamattomaksi. Varsinkin opintojen alussa turhauduin monta kertaa aikuiskoulutuksen turhan verkkaiseen tahtiin ja itselleni itsestään selvien asioiden jauhamiseen, ja koin oppivani parhaiten uutta ihan henkilökohtaisten projektieni avulla. Blogia silmällä pitäen tartuin aiempaa useammin itselleni vieraisiin raaka-aineisiin ja ruoanvalmistusmenetelmiin, ja muiden asiasta innostuneiden ruokabloggaajien kokemusten lukeminen täydensi erinomaisesti alan ammattilaisten tarjoamia oppeja. Blogin pitämisestä tulikin siis yllättävän tärkeä osa opintomatkaani.

ovi arkeen..

Ja kuinkas matka sitten on sujunut? Hyvin. Todella hyvin! Erinomaisesti! Unelmaa tässä sitä vaan eletään! Migreeni on pysynyt yllättävän hyvin kurissa jopa fyysisesti aiempaa raskaampien työpäivien kanssa, eikä avoke suinkaan jättänyt opiskelijarukkaa oman onnensa nojaan vaan rupesikin ihan pysyväksi puolisoksi. (Ja syö edelleen täysin pokkana ihan mitä tahansa omituisuuksia yritänkään kokkailla.) Opiskelu osoittautui helpoksi ja innostavaksi, koulun penkki viihtyisäksi, ja ainakin toistaiseksi olen sopeutunut hyvin myös ravintola-alan työtehtäviin, oppien ihan joka päivä jotakin uutta ja ihmeellistä. Tällä hetkellä matka on kuitenkin vielä kesken, ja vasta ensi keväänä, kokin ammattiin valmistuttuani, tiedän tarkemmin jatkuuko matka kokkitakissa vai palaanko huikeita kokemuksia rikkaampana tyytyväisenä vanhaan tuttuun toimistotuoliin. 

uskollinen työhuone

Matka hykerryttävässä vuoristoradassa siis jatkuu, ja haluankin tässä mutkassa kiittää kaikkia blogissani ensimmäisen vuoden aikana vierailleita lukijoita! Kanssamatkaajat tekevät ehdottomasti opintomatkasta ainutlaatuisen, ja kauhistuttavankin suureksi kasvanut lukijamäärä toimii uskomattoman vahvana kannusteena kerätä lisää tietoa, taitoa ja kokemuksia. Keittiöelämää rikastuttavat tosiaan myös muut asiaan hurahtaneet bloggaajat, joiden mainioita tuotoksia löytyy listattuna tuohon sivun oikean reunan sivupalkkiin- tutustukaa!

Niin ja se tärkein: Unelmoikaa! Älkääkä unohtako, että unelmilla on tapana toteutua: sen kuin vain istahtaa siihen vuoristoradan vaunuun, nauttii vauhdista ja kiljuu riemusta!

vauhdilla ylöspäin;)