Nyt seuraa oppitunti aiheesta "älä tee näin karitsan koivelle". Kaikki alkoi kuningasajatuksesta paistaa pakastimesta sulatettu karitsan koipi valelemalla sitä herkullisella timjamilla ja sitruunalla maustetulla portterin ja kahvin yhdistelmällä. Kuvittelin jo ihanalle timjamilla ja curacaolla maustetulle
N'Ice Chouffe- jouluoluelle täydellisesti sopivan mehevän lampaapaistin herkullisen maun suussani, kunnes se sekopäinen kokeellista keittiötä rakastava kokki sisälläni otti ylivallan.
|
supermehevää päkäpään lihaa rullalla |
Olin nimittäin siistimässä karitsan takakoiven päällä olevaa ohkaista kalvoa ja liikoja rasvoja pois, kun koiven mielenkiinnoinen rakenne alkoi kiinnostamaan hieman enemmänkin.. Pitäisiköhän kuitenkin poistaa vielä tuokin kalvo?
|
tässä vaiheessa karitsan takakoipi vielä näytti koivelta |
Ja jos ihan pikkuisen irrottaisin tuota kalvoa niin voisin työntää käpäläni koiven sisään ja tuntea miten lihaskimput ovat kiinnittyneet toisiinsa ja luuhun..
|
oooh! lihaskimput aukeavat kuin kukan terälehdet! |
Ja ehkä vielä vähän tuosta? Ja tuosta?
|
tässä välissä kuvioon astui neuvoa antava koira |
Ja vaikka tässä vaiheessa jokin järjen ääni sisälläni yritti kailottaa, että ne sidekalvot on saatettu nimetä sidekalvoiksi siksi, että ne sitovat lihakset kauniiksi paketiksi, ehei- hyvin alkanutta luisua alamäkeen ei niin vain hidasteta!
|
olutlasin sisällön vajeneminen kuvaa ajankulua |
Irrotellessani innoissani kalvoja ja lihaksia luusta, unohdin aivan totaalisesti miettiä sellaista pikkuseikkaa, ettei silvotusta reidestä ehkä enää valmistettaisi sellaista kivasti valelemalla meheväksi kypsynyttä paistia. Reilun tunnin aherruksen, ihastuneen huokailun, ja jokusen oluthörpyn jälkeen lampaan takajalasta oli jäljellä vain luu, ja valtavan mielenkiintoinen kasa erinäisiä lihapaloja!
|
aika mielenkiintoiseen muotoon voi kauniin koiven saada leikeltyä! |
Tässä vaiheessa erottelin luun ja pienimmät lihapalaset omaan kulhoonsa pataan tai keittoon pantavaksi, ja sitten ne isommat lihaköntit omaan kasaansa. Päätin, että näppäränä tyttönä sitaisen lihapalat langan avulla kauniiksi ja tiiviiksi paistiksi, ja paistan sen sillä valelutekniikalla jota olin alun perinkin koivelle suunnitellut! Pah. Eihän meiltä tietenkään löytynyt sopivaa lankaa. Onneksi muistin
Kotiäidin lampaanteurastuspostauksen muistuttamana pakastimessani köllötelleen sian vatsaverkon olemassaolon. (Vatsaverkkohan luonnollisesti kuuluu jokakodin peruselintarvikkeisiin..) Kyseinen mahapaita olisi aivan täydellinen verkko kasaamaan lampaankoiven lihakimpaleet suureksi paketiksi!
|
uskomattoman kaunista verkkoa! |
Tässä vaiheessa piti kuitenkin muuttaa valelustrategia toiseksi: kun lihat olisi päällystetty vatsaverkolla, niitä ei enää voisi valella yhtään millään paistamisen aikana, verkko kun muodostaisi melko tiiviin kalvon lihan päälle. Niinpä päätin käyttää valeluliemen marinadina, ja kietaisin lihat vatsaverkkoon vasta vuorokauden marinoimisen jälkeen. (Marinadi sisälsi 3 dl kahvia, 3 dl olutta (Sinebrychoffin Porter), 1 rkl suolaa, 2 rkl kuivattua timjamia, sitruunan kuori raasteena ja sitruunan puristettu mehu, muutama valkosipulinkynsi puristettuna ja ruokalusikallinen tummaa muscovaco-sokeria.)
|
lihapalat levyksi aseteltuna, päällä kuutioitua silavaa, sipulia ja timjamia |
Ja jotta lihapalat säilyisivät mehevänä, kääräisin niiden kanssa rullalle öljyssä paistettua sipulia ja kimpaleen silavaa. ("Lihakääretortun" täytteenä siis 0,75 dl rypsiöljyssä paistettua sipulia 350 g, 150 g silavaa, 3 rkl tuoretta timjamia ja 3 valkosipulinkynttä hienonnettuna. Lihaa oli reilut puolitoista kiloa, ripsuttelin lihapaloille vielä hieman suolaa ennen täytteen levittelyä.)
|
lihaisa kääretorttu matkalla uuniin |
Rullaa paistoin ensiksi 200 asteisessa uunissa varttitunnin (jotta vatsaverkko ottaisi hieman väriä ja rapeutuisi), jonka jälkeen rulla oli 125 asteisessa uunissa 45 minuuttia, eli niin kauan, kunnes lihan sisälämpö oli jotakuinkin 56-60 astetta (eri osat hieman eri kypsyisiä). Paistamisen jälkeen rulla vetäytyi folion alla parikymmentä minuuttia. (Ja sen jäljelle jääneen luun ja pienemmät lihakimpaleet kypsensin jäljelle jääneessä marinadissa suussasulavan mureaksi lihapadaksi- 125 asteisessa uunissa pata hautui neljä tuntia.)
|
melkoisen mehevää lihaa |
Ja miltäs tämä sitten maistui? Melko omituiselta. Vatsaverkko jäi turhan pehmeäksi, eikä sitä tehnyt mieli syödä, etenkään kun muistin turhan hyvin raa'an vatsaverkon vähemmän miellyttävän tuoksun. Silava ei ollut sulanut kunnolla, vaan jäi itselleni vähemmän mieluisiksi sattumiksi. Liha oli kuitenkin todella hyvää ja mehevää! Osa lihapaloista oli suussasulavan pehmeitä, osa hieman sitkeämpiä. Ja se useita tunteja uunissa hautunut pata luusta ja muista rippeistä: törkeän hyvää! Olisi oikeastaan kannattanut valmistaa koko koipi ylikypsäksi kahvissa ja oluessa- silpomatta sitä ensiksi pieniin paloihin.. Noh, kaikenkaikkiaan projekti oli valtavan antoisa- olisin tosin kaivannut jotakuta kokeneempaa kertomaan hieman faktoja lampaankoiven anatomiasta ennen sen silpomista pilalle. Rakas joulupukki: toisithan minulle havainnollisesti kuvitetun kirjan lihanleikkuusta..?