Blogini nimi on herättänyt jonkun verran ihmetystä. Olen saanut useankin kyselyn siitä, miksi ruokablogi on nimetty syömishäiriöisellä tavalla. Moni lukija on myös päätynyt blogiin etsiessään vertaistukea tai tietoa ahmimishäiriöön liittyen, ja pettynyt löytäessään jotakin aivan päinvastaista. Oikeassa silti olette, nimen takana on myös näitä asioita.
Suhteeni ruokaan ei nimittäin ole aina ollut pelkästään positiivinen. Sairastuin jonkinlaiseen syömishäiriöön parikymppisenä. En pystynyt millään lailla kontrolloimaan syömisiäni, vaan ahmin holtittomasti järkyttävät määrät melkein mitä tahansa kaapista sattuikaan löytymään (jopa kuivia kaurahiutaleita). Tästä seurasi syyllisyyttä ja kierre yrittää kuitenkin pitää paino normaalina, keinolla millä tahansa. Noidankehä oli valmis: pitkät paastoamiset yms. johtivat entistä pahempiin ahmimiskohtauksiin, enkä jossain vaiheessa enää tuntenut kylläisyyttä minkään ruoan syömisen jälkeen. Nälän tunne oli jatkuva ja ruoka muuttui painajaiseksi. Välttelin noutopöytiä, söin salaa. Opiskelin, tein kahta työtä, olin järjestöaktiivi – vauhdikkaan arjenkin myötä ruokailurytmi oli todella epäsäännöllistä: välillä unohdin kokonaan syödä, välillä päivän tärkein ateria koostui pyörän selässä hotkaistusta banaanista, välillä söin yhtämittaisesti monta tuntia. Epäterveet ruokailutottumukset johtivat myös yleiskunnon heikkenemiseen – palelin, pyörtyilin, nukuin huonosti, masennuin. Tässä vaiheessa ymmärsin onneksi hakea apua, tosin hieman turhan myöhään.
Opiskelijaterveydenhuollon kautta hoitoon pääsi heti. Lääkärin diagnoosi oli epätyypillinen syömishäiriö, jotakin bulimian ja BED:n väliltä. Painoni oli kuitenkin pysynyt normaalina (tai normaalin alarajoilla), ja tiesin kasvissyöjänä erinomaisen hyvin mitä terveelliseen ruokavalioon pitäisi kuulua. Koska en kaivannut ohjausta terveellisen ruokavalion koostamiseksi (ravitsemusneuvojalle olisi päässyt, lääkärin kanssa keskusteltuani todettiin ettei sille ollut tarvetta) enkä kokenut saavani apua psykiatrisesta hoidosta, tilannetta lähdettiin korjaamaan SSRI-lääkehoidolla. Ja se auttoi. Käytännössä lääkitys hillitsi ahmimista ja normaali kylläisyyden tunne alkoi pikkuhiljaa löytyä. Opettelin ruokailurytmin uudelleen: kännykkä hälytti muutaman tunnein välein muistuttamaan syömisestä. Pidin tarkkaa ruokapäiväkirjaa laskien sekä kalorimääriä, että saadun proteiinin määrää huolehtien siitä, että yhdessä lääkärin kanssa asetettu tavoite täyttyi päivittäin.
Suurin apu ahmimishäiriön hoidossa oli ruokavalion koostaminen uudelleen. Ruokapäiväkirjan avulla löytyivät ne ruoka-aineet, jotka aiheuttivat pahimmat ahmimiskohtaukset. Pahimpia olivat ns. nopeat hiilihydraatit: pasta, leipä, makeiset ja leivonnaiset. Vähensin radikaalisti leivän ym. syöntiä ja korvasin ne vähätkin käytetyt viljatuotteet runsaskuituisilla täysjyvätuotteilla. Pidin aina eväänä pähkinöitä ja proteiinipatukoita, söin väkisin jos ruoka ei olisi ruoka-aikaan maistunut. Pikkuhiljaa balanssi alkoi löytyä. Lääkehoito kesti noin vuoden verran, järkevään syömiseen opettelu otti kolmatta vuotta, ja ehkä vasta viiden vuoden kuluttua diagnoosista uskalsin todeta olevani oikeasti terve. Pitkä aika, mutta sitkeys palkittiin! Ensimmäinen kerta kun pystyin ostamaan kokonaisen suklaalevyn huomaten etten halunnutkaan syödä siitä kerralla kuin muutaman palan, oli juhlaa! Ensimmäinen kerta kun kykenin syömään pastaa ilman ahmimiskohtausta, oli juhlaa!
Opin nopeasti, että vähähiilihydraattinen/ hiilihydraattitietoinen ruokavalio sopi minulle parhaiten. Kasvissyöjänä en syönyt lainkaan lihaa tai kanaa, mutta pähkinöiden, siementen, soijan, tofun, ja runsasproteiinisten maitotuotteiden käytön lisääminen ruokavalioon viljatuotteiden kustannuksella auttoi. Tärkeintä oli huomata, että ruokaa piti syödä tarpeeksi- kroppa piti opettaa säännölliseen ruokailuun. Verensokeri ei saanut heilahdella. Opin, että aamupala oli syötävä vaikka väkisin: lusikallinen hunajaa heti herättyä nosti verensokeria sen verran, että kykenin hetken päästä syömään pähkinöillä terästettyä rahkaa tai jogurttia. Opin, että ruokailujen väliin ei saanut jäädä yli kolmea tuntia- vasta kun normaali ruokarytmi alkoi löytyä, pystyin venyttämään ruokailujen välin hieman pidemmäksi.
Nykyisin suhteeni ruokaan on terve. En ole kokenut sairaalloista ahmimiskohtausta enää vuosiin. Saatan nykyisinkin syödä itseni ”ähkyyn”, mutta sillä ei ole mitään tekemistä todellisen ahmimiskohtauksen kanssa. Voin nykyisin syödä niin kutsuttuja ”huonoja hiilihydraatteja” ilman mitään ongelmaa, mutta tiedän alttiuteni ahmimiseen, enkä aio ottaa turhia riskejä. Pasta ja leipä ovat minulle herkkuruokaa silloin tällöin syötynä. Arkena pidän höttöhiilareitten saannin minimissä, tämä auttaa myös myöhemmin aikuisiällä puhjenneeseen kroonistuneeseen migreeniin.
Entinen ahmija osaa siis nykyisin ahmia terveellä tavalla! Blogin nimi onkin eräänlainen henkilökohtainen voitonmerkki syömishäiriöstä parantumisen kunniaksi. Vuosien jälkeen, oikeasti terveenä, asiasta voi jo puhua ilman ahdistusta, häpeää, tai surua. Ruoka on jälleen varauksetta yksi parhaita asioita elämässä! Syömishäiriöön sairastuminen ei totisesti ole mikään helppo juttu, eikä sitä pidä ottaa kevyesti. Apua on haettava, vaikka ongelman myöntäminen edes itselleen olisikin aluksi ylivoimaisen vaikeaa. Totuus on, että todella harva kykenee parantumaan omin voimin. Ohjeita, infoa ja vertaistukea löytyy esimerkiksi Syömishäiriöliiton sivuilta. Ja on muistettava, että nämäkin ongelmat ovat yksilöllisiä: se hoito mikä toiselle sopii, ei välttämättä itselle tehoa. Toisen mielestä pieni ongelma voi olla itselle iso – asiaa ei pidä vähätellä, vaan apua kannattaa hakea heti. Heti.
Toivoa on!
PS. Koska ongelma on omalta osaltani onneksi taakse jäänyttä elämää, ei blogiini ole aiheesta tulossa tämän enempää. Keskustelen kuitenkin tarvittaessa mielelläni kokemuksistani aiheesta vaikkapa sähköpostitse, ei siis tarvitse epäröidä yhteydenottoa! (ahmija (ät) gmail.com) Asian kanssa ei pidä jäädä yksin, ja useimmiten syömiseen liittyvistä ongelmista on helpompi puhua anonyymisti ihan tuntemattomalle ihmiselle.
Kiitos tästä hienosta postauksesta! Kommentoin viime syksynä nimimerkillä Uusano, mutta sittemmin oman blogin perustettuani olen vaihtanut nimimerkkiin Campasimpukka:) Luen mielelläni blogiasi, etenkin kun asumme samalla paikkakunnalla!
VastaaPoistaKiitokset:) Haa, tulenpas heti tarkemmin syynämään uutta blogiasi!
VastaaPoistaEntisenä kasvisruokailijana tunnistan paljon tarinastasi… Palelun, pyörtyilemiset, verensokerin heittelyt, hillittömät päänsäryt - ja hyvin epäterveellisen ja epäsäännöllisen ruokailun, vaikka ruokavalion piti olla kaikkien oppikirjojen mukaan mitä terveellisin. Uskallankin väittää, että ongelma oli kasvisruokavaliossa, johon meitä ei yksinkertaisesti ole tarkoitettu. Kasvisruoasta, sellaisena kuin se meillä länsimaissa käsitetään, ei yksinkertaisesti saa kaikkia niitä aineita, mitä me tarvitsemme. Ruokailu ei ole pelkkiä vitamiineja ja hivenaineita.
VastaaPoistaItse pääsin tasapainoon ja löysin uudelleen ruoasta nauttimisen ja ruoan arvostamisen siirtymällä vähitellen takaisin normaaliin ruokavalioon, johon kuuluu kasvisten lisäksi liha, linnut ja kala. Verensokeri ei heittelehdi, kun syö hyvin, eikä naposteluakaan (edes makeisia) tee mieli, kun syö kolme kertaa päivässä - kunnolla. Niin, ja liikkuu joka päivä :)
Olen sen verran eri mieltä, että vaivaa nähden kasvisruokavalio on mahdollista koostaa järkeväksi. Toisaalta, omaan ruokavaliooni maitotuotteet, muna ja kala ovat kuuluneet aina- kysymys oli enemmänkin määristä ja suhteista kuin laadusta: kasvisruoan kanssa oma ongelmani oli lähinnä turhan pieni energian saanti, ja hiilihydraattien turhan suuri suhteellinen osuus saadusta energiasta. (Lihan lisäsin ruokavaliooni vasta hiljattain, vuosia syömishäiriöstä parantumisen jälkeen.) Siinä mielessä olen asiasta yhtä mieltä, että sekaruokavalion kanssa sopivan ruokavalion koostaminen on hieman helpompaa! Mutta mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle.. Ja se liikunta on totisesti tärkeää, myös mielelle:)
VastaaPoistaElokuussa 2004 löysin keittiön pöydältä paperinpalan. Sinun kirjoittamasi.
VastaaPoista"Hei minä tunnen tämän naisen? Sen silmissä on hymy vielä unessakin. Se osaa tuntea ja nauraa ja se näkee kaiken kauniina. Pimeässäkin.
Hei minä tunnen tämän naisen! Se on melkein pudonnut helvettiin, kadottanut sielunsa ja katsonut peiliin, jossa on tyhjät silmät.
Mutta mikä ei hukuta, vahvistaa ja rakentaa ja jalostaa? Ehkä eilen se olisi pilkallisesti sanonut paskat. Mutta tänään se osaa uskoa.
Hei minä tunnen tämän naisen! Se on tullut takaisin jostain pimeästä. Ei enää samana, mutta se osaa silti onnen - ehkä jopa paremmin?
Hei minä tiedän kuka se on! Voin taas nähdä peilistä omat silmäni!"
Minä muistan. Muistan niin tarkasti. Sinä yönä olit löytänyt palan toivoa ja jättänyt siitä viestin meillekin. Nuori ahmija.
Sinä olit niin sinnikäs. Ja olet vieläkin <3
Kaikesta jää jälki.
<3 ..ihan muutama kyynel taisi tipahtaa tuota lukiessani.. kiitos.
VastaaPoistaHieno ja inspiroiva tervehtymistarina! Antaa minullekin toivoa :)
VastaaPoistaKiitos siitä, että jaoit tämän. Kiitos, että loit toivonkipinän epätoivon partaalle.
VastaaPoistaKiitos tästä. Blogisi nimi herätti tosiaan pientä kummastusta, vastustustakin. Ajattelin alkuun että se on täysin huumorilla höystetty termi, mutta kuitenkin se kalskahti oudolta korvaan. Olen itse sairastanut anoreksiaa 7 pitkää vuotta ja nyt parantuneena minusta on tullut varsinainen kulinaristi enkä suin surminkaan halua puhua syömisestä ahmimisena, joka kuulostaa likaiselta ja ällöttävältä. Mutta luettuani tämän tekstin, oivalsin blogin nimen uudella tavalla ja tulin myönteiselle kannalle. Oman historiasi valossa blogisi nimi on kuin uhmakas hurraahuuto syömishäiriön päihittämiselle! =) Kiitos tästä suuresti. Sait todellakin ajattelemaan uusiksi ja lisäämään blogisi oman blogini blogilistalle mitä aluksi epäröin juuri em. nimen takia :)
VastaaPoistaMukavaa loppuvuotta sinulle! Ihana ihana blogi! Njam!
Kiitoksia kommenteista! On yhtä aikaa kauhean kurjaa kuulla jonkun käyneen/käyvän läpi samansorttisia ongelmia, mutta samalla ihanaa tietää, että toivonkipinöitä voi löytää pienistäkin asioista!
VastaaPoistaMaama: kieltämättä pohdin itsekin melkoisen pitkään blogin nimeä, juuri noista syistä, mutta uhmakkuus tuntui sitten lopulta oikeimmalta:)
Itse olen kesällä potenut jonkin sorttista liiallista laihduttamista ja normaalipainoisena laihduin 40-kiloiseksi. Syksystä lähtien liika laihdutus on muuttunut liika syömiseksi ja olen lihonnut takaisin lähtöpainoon eli 8kg. Ahmin aina hilareita, sillä kesällä välttelin niitä pakkomielteisesti. Ahmimisen jälkeen syön aina vähän, kunnes tulee järkyttävä nälkä ja taas ollaan jääkaapilla! Olen puhunut ongelmastani perheelle, ystäville ja koulukuraattorille, mutta kaipaisin syömishäiriöihin erikoistuneen lääkärin apua. Tiedän varsin tarkkaan mitä pitää syödä ja että säännöllisyys on tärkeää, joten ravitsemusneuvojan tai -terapeutin neuvot eivät ole ehkä tarpeen. Olisi kiva tietää millä lääkärillä sinä kävit. Kiitos tästä tarinasta! Se antaa toivoa meille muillekin:)
VastaaPoistaEn ikävä kyllä muista enää lääkärini nimeä:( Hän ei ollut ymmärtääkseni edes erikoislääkäri, vaan ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön yleistohtoreita- ilmeisesti työympäristön johdosta ihmeen hyvin perillä näistä asioista. Lähde ihmeessä kyselemään apua ihan omalta lääkäriltä, sieltäkin ohjataan varmasti eteenpäin asiantuntijoiden puheille!
Poista